Jumalan iho

Antonin Artaud’lle

Kun madot alkoivat puhua heidän jaloissaan, leikkasivat he ne nopeasti irti ja kävivät vuorollaan istumaan maailmanpyörään.

Heistä sanottiin: he ovat aitoja ihmisiä. Tai: heidän haaveensa olivat ylpeitä.

Työmiehet painoivat mäntiä otsa hiessä, mutta maailmanpyörä liikahti vain vaivoin. Palkeet tuottivat liian vähän tuulta, mutta niiden käyttö vähensi kitkaa eikä, kuten siihen aikaan oli tavallista, pyörä syttynyt tuleen. Elettiin silmänräpäyksellisen fysiikan aikaa.

Hitaasti pyörä kiersi kierroksen itsensä ympäri. Jalattomat riemuitsivat. Pitkin eteläistä preeriaa pystytetyt mainokset eivät valehdelleet:

”Kutsu eleelliseen maailmaan – täysi kierros taataan!”

Jalattomat harmittelivat enää sitä, että tapahtuma järjestettiin vain kerran vuodessa. Hetki jäi kuitenkin ikimuistoisena heidän mieliinsä. Pyörä kitisi ja vingahteli, huojui pahaenteisesti lakikorkeudessaan, mutta vaikutti tehtäväänsä kaikin puolin soveliaalta.

Illan koittaessa, sivuutettuaan juuri Etelän Ristin, kurkottelivat jalattomat jo käsillään kohti Linnunrataa.

”Kutitamme jumalan ihoa”, sanoi silloin pieni lapsi, nauraen herttaisesti omalle sukkeluudelleen. Kuultuaan sen joku itki, moni pidätti kyyneliään. Tuntui, että kaikki oli mahdollista, koska oli kaunista.

Työmiesten inhimillisyys oli kohtuullista. He kohtelivat jalattomia suurella kunnioituksella. Heillä ei ollut juurikaan sanottavaa tähdille ja he saattoivat näin pettää aikuisuutensa. Palkeidensa takana he supattelivat keskenään, suojaten kädellä sanojaan:

”Nämä lorut tekevät meidät aivan liian puheliaiksi.”

Puhujan leuka kiristyi sielullisesta paineesta. He olivat karkeamman elämäntavan piiristä, mikä välittyi myös heidän suunliikkeistään. He tekivät työtään vailla täsmällisiä käsitteitä. Se ylläpiti tylsämielisyyttä. He alkoivat kuitenkin uskoa, että paras keino parantua oli kuunnella elinten vaatimuksia.

”Pyörän pyörähdyksessä kaikki vain näyttää menetetyltä.”

Tieto siitä sai heidät vihaamaan työtään entistäkin enemmän. Heidän liikkeistään puuttui se hienopiirteisyys, joka jalattomille oli puolestaan leimallista.

”Vain kauempaa katsottuna voi kaipuuta pitää harmittomana. Kun sen piirteitä on vaikea enää erottaa. Näetkö?”

Hän kohotti sormen huulilleen kehottaen toista vaikenemaan. Sormen lihakset supistelivat. Suut kylmenivät. Toinen käänsi katseensa maailmanpyörään.

Juuri silloin pyörä kierähti uuden kierroksen. Pudotuksen ottaessa mahanpohjasta jalattomat nauroivat kovaan ääneen. Havahtumisen pelossa he eivät kuitenkaan uskaltaneet katsoa eteenpäin vaan puristivat istuimensa kaidetta rystyset valkoisina, mikä herätti kaikissa salaperäistä tuskaa.

Neitsytkello

Siirtokunnassa matkustettiin aina horisontin alapuolella. Lapsetkin valittiin tätä silmällä pitäen; oli huolehdittava, ettei ulkopuolisilla vaikutteilla ollut sijaa heidän kasvatuksessaan. He seurasivatkin teitä, joilla lennätinlinjat olivat romahtaneet. Uskottelun piti olla täydellistä. Vain nimetyillä pakoreiteillä saattoi nähdä vilauksen miimikoista sekä raidallisista eläimistä. Miimikoilla oli kengänpohjiin kiinnitetyt vieterit, joten he saattoivat katsojien harmiksi pompata hetkeksi horisontin ylle.

Retkue pysähtyi illankoitteessa kaatuneen ja aloilleen katkenneen patsaan luo. Väriltään se oli harmaa, mutta hämärässä oli mahdotonta sanoa, esittikö se nais- vai eläinhahmoa. Niin kyvytön se oli näyttäytymään syvenevää pimeyttä vasten.

”Tämä on se paikka, jossa tarinoita kerrotaan – mutta on kiellettyä kuljettaa niitä pois.”

”Saammeko kuulla myös ihania lauluja?” kysyivät lapset silloin viattomasti.

”Tietenkin.”

Kun he olivat leiriytyneet palaneelle leikkikentälle, alkoivat leirin jokailtaiset askareet. Pyöreäposkisille lapsille tarjottiin peltitonkista toukkien punaista maitoa, aikuiset nauttivat korviketta. Pikkulapset taapersivat sisään ja ulos asuntovaunusta toiseen. Soittokunta sai aikaan miellyttäviä tunteita. Kasuaarit puuskuttivat kuumasti, ja kirpeään syysilmaan ilmestyi leutoutta. Ilta sujui kansanomaisesti ja rattoisasti. Välteltiin viimeiseen asti herraskonserttien tapoja, kerrottiin neuvoa-antavia tarinoita ja näin monen henkinen taakka ja murhe poistui.

Sitten taivaanrannassa näkyi satunnaisia valon välkähdyksiä. Kauempaa metsän siimeksestä saattoi kuulla vaimeita räjähdyksiä. Heinäsirkkojen sirinä taukosi.

”Ilotulitus”, tiesi joku sanoa.

”Ooh”, sanoivat lapset kuin yhdestä suusta.

Silloin Mädchen erkani muusta joukosta ja kiipesi patsaan päälle. Harteillaan huivi ja toisessa kädessään avaamaton päivänvarjo mamselli riensi hänen peräänsä ja torui häntä:

”Huono tyttö! Tulee heti pois!”

Sitten hän raastoi vapaalla kädellään tytön patsaan päältä; eleissä oli häpeän leima, sanat olivat häpeän verhoamat.

”Mutta kun en muistanut! En ole petturi, en ole! Halusin vain näyttää kiltille tytölle avaruuskukkia!”

”Mutta missä se kiltti lapsi on, Liebchen?”

”Se olen minä! Se olen minä!”

”Voi pikkuinen.”

Mädchenin äänessä oli yhtä paljon kieltoa kuin avunpyyntöäkin. Kielto oli kuitenkin voimaton – mamselli raahasi lasta perässään kohti leiriä, välillä tukkapöllyä antaen. Hän nuhteli tyttöä edelleen:

”Kiltit lapset eivät toimi noin ajattelemattomasti. Tietää, mitä siitä seuraa.”

Mädchen kalpeni. ”Tiedän”, hän sanoi ruumiittomalla äänellä. ”Aina ei voi kuitenkaan muistaa!”

He saapuivat takaisin leiriin. Soitto raukesi. Mamselli vei Mädchenin suoraan puusepän luo. Tyttö pieraisi kimeästi. Seppä piti toisella kädellään likaisia housuja ylhäällä. Peltiämpärissä haisi uloste.

”Kiipesi patsaalle.”

”Säilyttäkäämme silti tyyni mieli, ettemme syyllistyisi halventavaan suunsoittoon.”

Mamselli vetäytyi. Puuseppä riisui tytöltä hatun, rusetin, päällys- ja alusvaatteet. Sitten hän hymyili hyväksyvästi.

”Lapseni”, hän sanoi, vaikkei tytön isä ollutkaan. ”Anna kun kampaan hiuksesi oikein kauniisti.”

Virtsa valui keltaisena ja lämpöisenä Mädchenin ohuita reisiä.

”Voi miten likaiset jalkasi nyt ovatkaan!”

Pelon uupumus avasi hänen muotonsa ja puuseppä leikkasi irti hänen jalkansa. Sitten hän pesi kätensä. Emalinen pesuvati täyttyi verisestä vaahdosta.

”Kaikki kiltit tytöt haluavat näyttää kauniilta. Se synnyttää hyödyllisiä tunteita”, puuseppä mumisi purren samalla hampaillaan kirurginlankaa. Hän oli kiinnittynyt uuteen teollisuuteen. Se merkitsi, ettei työstä ollut enää vaivaa.

Käsipuoli tyttö tarjosi kamferitippoja lusikalla suuhun. ”Älä pillitä. Tottele kipua. Se ei katoa koskaan.”

”Kas niin. Kaikki on taas ennallaan”, sanoi puuseppä nostaen himmenneen käsipeilin Mädchenin eteen. ”Katsohan oikein kunnolla.”

Peilissä näkyivät hauraat, kalpeat kasvot, vastasyntyneet rinnat, jotka tarkastelivat maailmaa arkoina mutta uteliaina. Silvotut jäsenet tihkuivat verta. Mädchenissä oli paljon kiltteyden puoleensavetävää kylmyyttä, jonka edessä kukaan ei voinut perääntyä.

Tapahtumaketju sai luonnollisen loppunsa, kun hänet saatettiin puolapuilla takaisin patsaan päälle. Mädchen saattoi tuntea aikuisten ja lasten silmien tiheyden ympärillään. Katutaiteilijat räjäyttelivät ihastuksissaan sähikäisiä. Korkkipyssyt paukkuivat pikkupoikien käsissä. Mamselli hymyili huojentuneesti.

”Voit päästä jopa keinumaan! Kaikki eivät keinulaudalle pääsekään! Teit niin somasti”, hän sanoi tuoreiden haavojen innostamana.

”Onko tämä rakkautta?” Mädchen kysyi häneltä kyyneliään niellen.

”Tämä on rakkautta.”

Vaikka tytön katseesta oli yhä luettavissa hätää ja pelkoa, ei hän vapissut enää omasta puolestaan. Leiriväen hermostuneet tavat unohtuivat ja itse kunkin vahvistavat tunteet heräsivät. Kaikki olivat siitä hyvin iloisia.

Sadepoikkeama

Kun käärmeiden myrkyn vaikutus oli voimakkaimmillaan, lähti joukko miliisejä ja mannekiineja ylittämään erämaata. Laajat kaasusodat olivat päättyneet, eikä kuulusteluja enää järjestetty. Pilviä ei kertynyt taivaalle entiseen tapaan ja kuivuus oli kova. Kuuma, lasinen aurinko kesi heidän yllään. Ilma väreili, valo sakeni ja poltti hauraita, liitumaisia jänteitä taivaaseen.

Erämaan hiekka oli lumenvalkoista. Siellä täällä hehkui kuumia, punaisia graniittilohkareita. Suolaheinän keskellä miliisit ja portot näkivät palaneiden liskojen sierettynyttä ihoa sekä liitokalojen ruotoja. Lintuja tippui taivaalta lämpöhalvauksen uhreina. Höyheniä leijui hiljalleen kohti maata.

”Uhhuh. Aurinko on silmänkääntäjä. Vetänyt liitokalatkin puoleensa.”

Askeleet kahisivat upottavassa hiekassa. Heistä kohosi kuivuneen uima-altaan kloorin haju. Uima-altaita oli seudulla nähty ainoastaan laukkaradalla sekä Erämaan Huokaus -nimisessä asuntovaunupuistossa, paikassa, josta he vastikään olivat lähteneet liikkeelle. Varoittamatta lämmin tuuli kuivatti heidän silmäluomensa ja sai höyryävät, kalkkiutuneet kotilot viheltämään kallionhalkeamissa. Etäämpää he saattoivat erottaa kuumuuteen läkähtyneiden eläinten suolien räjähdyksiä.

Sitten he kuulivat laulun. Heistä se oli loitsu, talkittua kodikkuutta. Hurmos kerääntyi heidän aivoihinsa. Kyttyräselkä himoitsi hikoilevaa rihkamaa sekä maallisia hyveitä. Ahmatti poltti säästellen löytämäänsä sikarintumppia. Miliisien johtaja pyyhki kuivunutta lantaa saappaistaan. Viimeisenä kulkeva mannekiini kantoi käsivarsillaan keskenmenossa menehtynyttä poikalasta. Hänen sormensa olivat myrkystä tunnottomat, mutta aika ajoin hän silitti hellästi tomua lapsen kasvoilta.

He kärsivät heikosta johtamisesta, ja laulun johdattelemina he saapuivat kuivuneiden ajopuiden ja hiekkadyynien keskelle. Siellä he erottivat pitkän puisen laiturin ja sen vieressä rispaantuneen, nailonpäällysteisen retkituolin sekä nelipiikkisen ankkurin. Niiden väliin oli purkautunut lankakerä.

Laiturin päässä istui turbaanipäinen nainen. Hänen päänsä oli aavistuksen kallellaan. Hänen huulensa oli maalattu kirkkaan punaisiksi. Hänen nenänsä oli vahingoittunut ja katse poissaoleva, kohdaton. Sylissään hän piti kipsattua kättään. Yhdessäkään sormuksessa ei ollut kaiverruksia. Hänen varjoaan ei näkynyt.

Miliisit ja mannekiinit pysähtyivät kuuntelemaan häntä. Miliisit purivat mälliä ja syljeskelivät maahan. Sylki sihahti kuumassa hiekassa. Kuollutta lasta kantanut mannekiini kävi polvilleen naisen eteen ja laittoi lapsen hellästi hänen syliinsä. Hänen kämmenpohjiaan pisteli, mutta eleessä oli luottavaista jaloutta. Raskauden kokeneet kädet käsittivät tuutulaulun tarkoituksen poikkeusolosuhteissa.

”Se on tuon”, hän sanoi naiselle osoittaen miliisien johtajaa. Hänen kyyneleensä höyrystyivät kuumuudessa. ”En olisi tahtonut käyvän näin. Mutta nyt on paremmin.”

Kuivuneet huulet halkeilivat kanjoneiksi. ”He valitsivat meidät vain, koska näytimme heille rintojamme pienestä maksusta. Emme oppineet mitään”, hän soimasi itseään. ”Tyhmäähän se tietysti on, mutta täällä hyveitämme on turha vartioida.”

Turbaanipäinen nainen jätti maailman omaan huomaansa keskeyttämättä lauluaan. Hänen huulensa olivat nihkeät eivätkä liikkuneet. Kielen lihakset olivat veltostuneet. Ilmekään hänen runnelluilla kasvoillaan ei vaihtunut.

Miliisien johtaja komensi seurueen jälleen liikkeelle. Hänellä oli kädessään rypistyneitä polaroid-kuvia, joita hän tarkasteli etsien niistä kaivattuja tekosyitä ratkaisulleen. Täyspitkä popliinitakki hänen yllään väreili heikossa tuulessa.

”Helppo luvata sitä, mikä ei lopulta maksa mitään”, mutisi kyttyräselkä kömpiessään jälleen jaloilleen. Lepohetki oli ollut lyhyt eikä suonut näin kaivattua virkistystä väsyneille kulkijoille.

Kun he olivat kulkeneet niin kauas, ettei laulua saattanut enää erottaa, oli heidän vaikea arvioida kulkusuuntaansa. He kääntyivätkin takaisin, seuraten omia jälkiään ennen kuin hiekkadyynit kätkisivät ne alleen. Kuultuaan kaipaamansa laulun uudelleen he ryhtyivät yöpuulle ja nukkuivat hiekanjyvissä. Aamun koittaessa ne olivat muuttuneet hiileksi. Kului vain lyhyt hetki, kun he jo oivalsivat turbaanipäisen naisen varjon kohtalon.