Kauan sitten meitä oli kaksi.

Kuu paistoi kirkkaalta taivaalta, pohjoisen yö rahisi hiljaa tuulen riipiessä vaivaispuiden oksia ja kallioiden kupeita.

Ja me juoksimme. Voi miten pitkään me juoksimme. Ja miten lujaa.

Minä kuuntelin, toinen katsoi. Minä pidin kiinni, toinen kiipesi. Minä piirsin kartat, toinen kulki niitä pitkin.

Ja miten mustia yöt olivat meidän jäljiltämme, ja miten paljon me nauroimme, voi miten paljon me nauroimme.

”Älä koskaan jätä minua jälkeen”, vannotti Kave, ”niin minä en koskaan jätä sinua.”

”Minä en koskaan jätä sinua jälkeen”, vakuutin minä, ”joten sinunkaan ei tarvitse jättää minua.”

Ja sillä tavalla yöt vierivät toistensa ylitse. Me hiivimme. Me juoksimme. Ja me nauroimme. Emmekä me koskaan jääneet toisistamme jälkeen.

Mutta oli jotakin, mitä minä halusin enemmän kuin mitään. Jotakin sellaista, mikä aina kuihdutti naurun ja vei onnen kaikesta muusta, ja ennen pitkää sai mustimmankin kuunpimennyksen tuntumaan haalean harmaalta. Kave sanoi, että lopulta minun silmissäni ei ollut enää muuta. Ja Kave sanoi myös, etten minä mahtanut sille mitään, että se oli minun luontoni. Aivan kuin hänen luontonsa oli mustata kuita ja sytyttää ne uudelleen, oli minun luontoni varastaa kaikki, mikä kiiltää, kaikki, mikä pidetään lukkojen takana piilossa. Sellainen minä olin.

Ja kun kaikki muu oli jo varastettu, se ainoa asia, joka jäi jäljelle, piti minut valveilla päivin ja öin. Se vei kaiken värin kasvoiltani, piirsi niille pitkät varjot ja kuihdutti käsivarteni olemattomiin. Se veti minua puoleensa, niin että lopulta sydämeni sykki ainoastaan sen kaukaa maan alta kantautuvan, vain minulle omistetun rummutuksen tahtiin.

”Siitä meidän pitäisi pysyä loitolla”, toisteli Kave yö toisensa perään. ”Siihen meitä ei ole tarkoitettu kajoamaan.”

Mutta Kave sanoi myös, että ennen pitkää minä yrittäisin joka tapauksessa. Koska sellainen oli minun luontoni. Ja ilman luontoani minä lakkaisin olemasta.

”Kuolevaisilla se on erilaista”, selitti Kave, ”Kuolevaiset syntyvät, elävät ja kuolevat. Eivätkä ne itsekään oikein tiedä, minkä takia. Mutta me tiedämme, ja sen takia meidän on tehtävä niin kuin luonto sanoo. Uudelleen ja uudelleen. Uudelleen ja uudelleen. Päättymättä.”

”Kuolevaiset kadehtivat meitä”, minä nauroin käsiäni levitellen.

”Minä kadehdin kuolevaisia”, sanoi Kave niin vakavin silmin, että aivan säikähdin. ”Ne tekevät mitä haluavat. Me teemme, mitä meidät on tehty tekemään. Eikä se pääty koskaan. Ei niin kauan kuin on kuolevaisia.”

”Mutta jumalat eivät kuole!” minä muistutin kauhunsekaisen riemun vallassa, yhtä aikaa haltioissani tästä ajatuksesta ja samaan aikaan peloissani siitä, miten oudosti ystäväni yhtäkkiä oli alkanut puhua.

”Jumalat eivät kuole”, myönsi Kave katsellen ohitseni etäisyyteen. ”Ne vain haalistuvat. Ja juuri se on meidän kirouksemme.”

Sellaisena minä Kaveen muistan, ja sellaisena minä tulen hänet muistamaan. Kuun kumotus kirkkaana päänsä päällä, muurin päälle kyyristynyt terävänokkainen linnunhahmo pikistä yötä vasten. Silmät totisina kaukaisuudessa, siellä missä pohjoisimman kaupungin loputtomat lasitornit ja pronssipylväät yhtyivät taivaankannen kanssa, siellä missä aarteeni odotti ja kutsui minua maanalaisesta piilopaikastaan. Muistan, miten hän ravisti repaleisia siipiään, niin että muutama uusi sulka varisi muurilta kohti maankamaraa, ja käänsi katseensa takaisin minuun, hymy huulillaan.

”Sinä teet, niin kuin sinun on tehtävä”, hän sanoi surumielisesti päätään puistellen. ”Mutta et ilman minua. Et koskaan ilman minua.”

”En tietenkään ilman sinua!” Minä tartuin häntä kaksin käsin ranteista ja vedin hänet perässäni muurin päälle seisomaan. ”Tietysti me teemme sen yhdessä! Minä kuuntelen, sinä katsot, minä pidän kiinni, sinä kiipeät, minä piirrän kartat ja sinä kuljet niitä pitkin! Niin kuin aina, nyt ja ikuisesti. Lempeni.”

”Nyt ja ikuisesti”, toisti Kave painaessaan otsani otsaansa vasten. Kuu paistoi, paistoi, paistoi, ei vain taivaalla vaan hänen silmissään ja kasvoissaan, jotka olivat yhtä aikaa hopeiset kuin maljan kylki ja tummat kuin korpin selkä. ”Lempeni.”

Ja vaikka kuinka koetan, en saa tätä muistoa mielestäni. Se, mahdollisesti, on minun kiroukseni.

* * *

– Näin taas sitä samaa unta, töksäytti nainen ensimmäiseksi hotellin aamiaispöydässä laskiessaan teetarjottimen miehensä eteen. – Unta juoksemisesta. Ja kuusta. Ja… en muista. Mutta tämä on ainakin kolmas kerta, kun näen sen saman unen. En ole ikinä ennen nähnyt samaa unta edes kahdesti, Simon…

Pöydän toisella puolella Simon, joka oli herännyt aikaisemmin ja jo viimeisteli omaa aamiaistaan vaimonsa tullessa pöytään, raapi mietteliäästi kaulaansa, niin että hänen huolella silitetty kauluspaitansa painui toiselta puolelta hiukan ryttyyn.

– Ei siinä mitään vaarallista ole, jos näkee saman unen monta kertaa, hän vakuutti naurunryppyjä silmiensä ympärillä. Hänen vaimonsa seurasi katseellaan niiden liikehdintää miehen avatessa sokeriastian ja pudottaessa kaksi palaa ruskeaa sokeria kahvinsa joukkoon. – Tiedäthän sinä, että minulle käy sitä jatkuvasti. Ja tässä minä vielä olen. Kukaan ei ole kuollut eivätkä avaruuden muukalaiset ole saapuneet sieppaamaan minua.

– Niin, mutta –

– Tai mistä sen tietää, virnisti Simon kupin reuna huulillaan. – Voihan olla, että näytän vain päällepäin Simonilta. Todellisuudessa ne ovat raahanneet minut jollekin kaukaisen galaksin planeetalle ihmiskokeiden tekemistä varten.

– Ääliö, puuskahti hänen vaimonsa ja viskasi häntä rypistetyllä lautasliinalla, mutta vain hyvin lempeästi ja itsekin naurua pidätellen.

– Ihan totta, Alma, Simon sanoi tarttuen vaimonsa käteen pöydän ylitse ja puristaen sitä tiukasti. – Ei mietitä sitä nyt. Me olemme lomalla.

– Sinä olet työmatkalla. Minä olen lomalla.

– Mutta vielä tänään minun ei tarvitse mennä minnekään. Joten minäkin olen lomalla. Voimme kierrellä kaupunkia kertakäyttökamerat kaulassa tai loikoa koko päivän ylhäällä hotellihuoneessa väärinkäyttämässä huonepalvelua...

– Luulen, että jos pystyisin muistamaan sen unen kokonaan, en näkisi sitä enää.

– Alma kiltti, sanoinhan että –

– Siinä unessa oli eräs mies… kirjaimellisesti ottaen minä olin se mies, koska näin kaiken hänen kauttaan. Minä olin se mies, Simon. Mutta en vain millään saa päähäni hänen nimeään. Minusta tuntui vain, että olin kuullut sen joskus aikaisemminkin.

– Vihreä pukee sinua.

– Mitä?

– Meinaan vain, että tuo vihreä mekko näyttää hyvältä sinun päälläsi. Tai siis sinä näytät hyvältä se päällä. Tai siis, öh –

Hotellin seitsemännessätoista kerroksessa sijaitseva ravintola kellui aamun kultaisessa valossa, joka paistoi sisään suurista, verhottomista kaari-ikkunoista ja liikehti kuplamaisina läiskinä pöydän tummalla puulla, lattialla, Alman sylissä ja aamiaistarjottimella. Yksi auringonläikistä pomppi hetken aikaa Simonin kahvikupin kyljessä miehen nieleskellessä punastellen sanojaan, ja kun se viimein poksahti tiehensä, tunsi Alma vatsansa pohjassa nykäisyn, ikään kuin jokin viimein olisi tempaissut hänet lopullisesti unesta takaisin todellisuuteen.

Äkkiä aamiaisravintolan hälinä ja astioiden kilinä tuntuivat paljon elävämmiltä, kuten myös Simonin nolostunut keinahtelu ja sulavan voin tuoksu vastapaahdettujen, vielä lämpimien paahtoleipien päällä. Vaikka hotelli sijaitsi aivan Tokion laidalla, se oli aamiaistarjontaa myöten tehty niin länsimaiseen makuun sopivaksi, että Alma olisi tuskin huomannut olevansa Euroopan ulkopuolella, elleivät tarjoilijat olisi puhuneet keskenään japaniksi. Suurin osa asiakkaistakin näytti amerikkalaisilta tai eurooppalaisilta.

– Minusta tuntuu, sanoi Alma katse ulos ikkunasta käännettynä, – etten ole niin kamalan innostunut siitä kaupunki ja kertakäyttökamerat -jutusta.

– Mmh…

– Se toinen vaihtoehto kuulosti minusta paljon paremmalta, hän lisäsi antaen pienen hymynkareen tarttua toiseen suupieleensä, samalla kun riisti katseensa ikkunasta ja antoi sen palata takaisin miehensä hellän huvittuneille kasvoille. – Meinaan vain, että mehän olemme tavallaan häämatkalla.

– Tavallaan, myönsi Simon. – Ainakin tämän päivän.

– Joten ei mietitä minun typeriä uniani eikä mitään täyteen ahdettuja turistirysiä. Eikä ihan takuulla myöskään riisiä eikä raakaa kalaa, kahdessa viikossa Tokiossa ehdin varmaan saada niistä muutenkin ihan tarpeekseni.

– Minä vakuutan, ettet ole tuota mieltä enää sitten, kun olemme lähdössä täältä, nauroi Simon kasatessaan tyhjiä astioita tarjottimelleen tarjoilijan pois vietäväksi.

– Mutta ei tänään, vannotti Alma tuima ilme kasvoillaan.

– Hyvä on. Ei vielä tänään.

Simon näytti hetken mietteliäältä, ennen kuin lisäsi:

– Vaikka minä kyllä todella haluaisin ehtiä nähdä Sensoji-temppelit, muuallakin kuin matkaoppaassa.

– Ja minä todella haluaisin nähdä sinut ilman vaatteita vielä tämän matkan aikana. Muuallakin kuin mielikuvituksessa.

– Hyvä on, hyvä on… Tutut naurunrypyt risteilivät taas Simonin silmäkulmissa hänen hivuttautuessaan ylös pöydästä ja kurkottaessaan suukottamaan vaimoaan nenänvarteen. – Syö rauhassa loppuun. Nähdään pian. Ai-shiteru.

– Ai- mikä?

– Katso sanakirjasta, nauroi Simon ja harppoi salin poikki tiehensä, jättäen hölmistyneen vaimonsa istumaan ravintolan ikkunan ääreen keskelle kymmenten kielten solisevaa sekamelskaa.

Mutustaessaan paahtoleipäänsä Alma selasi miehensä pöydälle jättämää matkaopasta, kunnes löysi sen takaa pienen suomi-japani-matkailijasanaston.

Vai niin, hän ajatteli. Ai-shiteru.

Lempeni.

Bri-iii-inngg. Brrii-ii-nggg.

Nainen pudotti alushousunsa kylpyhuoneen lämmitetylle lattialle ja kiipesi laidan yli ammeeseen, juuri sopivasti kuulemaan, miten hänen miehensä nosti kuulokkeen työhuoneessa ja hälytysäänet lakkasivat. Vesi oli vielä niin kuumaa, että se nostatti irvistyksen naisen kasvoille hänen vajotessaan syvemmälle appelsiinin- ja kanelintuoksuisten vaahtokokkareiden joukkoon. Vasta maattuaan minuutin tai kaksi ammeen reunoille pinottujen shampoopullojen ja kylpykuularasioiden keskellä, silmät kiinni ja korvat täynnä kutittavaa vaahtoa, hän päästi jälleen selkänsä suoristumaan ja leukansa kohoamaan vesirajan yläpuolelle.

– Ai? Ylihuomenna?

Naisen ajatukset kiertelivät vähän aikaa sen ympärillä, mitä hän tilaisi tänään illalla lounaaksi kiinalaisesta noutoravintolasta, ja hypähtivät sitten jonkun vanhan televisio-ohjelman tunnusmusiikkiin, jonka esittäjää hän ei millään saanut päähänsä. Da-da-dam, da-da-da-da… dam…

– …tai siis, tarkoitan että… joo, sitä Johankin sanoi.

Simon ei ilmeisesti ollut koskaan tajunnut, miten selvästi kaikki äänet kantautuivat ilmastointikäytävää pitkin hänen työhuoneestaan käytävän toisessa päässä olevaan kylpyhuoneeseen.

Mutta Alma olikin heistä oli se, joka yleensä linnoittautui kylpyyn tuntikausiksi, kunnes varpaat muuttuivat ryppyisiksi kuin rusinat ja kylpysuolojen veteen levittämät tuoksut olivat imeytyneet hänen ihoonsa niin perusteellisesti, että kissakin kiersi hänet lopunpäivää naamaansa nyrpistäen. Simon ei ollut kylpymiehiä. Hänelle riittivät viiden minuutin kylmät suihkut ja parranajo aamuisin ennen töihin lähtöä. Da-da-dam, da-da- da… da-da… da-

– Hmm. Mmh. Kiitos vain.

– Hah hah… Niin juuri.

– Niin.

– Niin minäkin…

Da-da-dam. Da-da-dam. Ei oikeastaan ollut kovin vaikeaa arvata, kuka linjan toisessa päässä puhui. Viiden avioliittovuoden jälkeen Alma kyllä tunsi miehensä aivan riittävän hyvin tietääkseen, ettei sellaista pikkupoikamaista, kaikkeen myöntyvää äänensävyä saanut kolmekymmentäviisivuotiaasta, harmaissa villapaidoissa ja khakihousuissa kuljeksivasta yliopistotutkijasta ulos kuin yksi nainen maailmassa.

Mutta kamalinta oikeastaan oli se, ettei tieto vaivannut Almaa juuri lainkaan. Että hän saattoi lojua siellä kylpyammeessa kuuntelemassa miehensä kömpelöä flirttailua naiselle, jonka kanssa tämä oli pian lähdössä kahden viikon työmatkalle Massachusettsiin, toiselle puolelle maapalloa. Että heillä oli siellä varmaan yhteinen hotellihuone, tai ainakin erillisten huoneittensa välissä ovi, ja hänen mielessään pyöri vain joku typerän teeveesarjan tunnusmusiikki ja se, söisikö hän illalliseksi mieluummin Pekingin ankkaa vai paistettuja nuudeleita.

Vasta sitten, kun puhelun kieli vaihtui suomesta käsittämättömään suomenruotsiin, Alma haukkasi suunsa täyteen ilmaa, sukelsi silmät auki kirvelevään saippuaveteen ja ui ammeen puolella käsienvedolla päästä päähän. Kymmenen. Kaksikymmentä. Minuutti. Tyhjiin puristuvat keuhkot, veden säännötön keinahtelu, valtameri posliinialtaassa. Ja niin kuin aina hetki ennen pintaan palaamistaan, Alman valtasi hetkeksi se kaikessa kiehtovuudessaan ja karmeudessaan varsin inhimillinen ajatus, että kuolema oli jälleen lipunut hänen ohitseen niin kovin läheltä.

Kylvyn jälkeen Alma kuivasi hiuksensa ja kääriytyi sitten tiukasti miesten ylisuureen, siniseen kylpytakkiin. Hajustettujen kylpysuolojen löyhkä oli jo valmiiksi pinttynyt froteekankaaseen Simonin mietoa partavettä tiukempaan. Alakerrassa hän ei vaivautunut edes sytyttämään valoja, siirsi vain teekattilan liedelle ja istuutui sitten lähimmälle keittiöjakkaralle odottamaan veden kiehumista.

Iltaseitsemän aurinko siivilöityi syreeninoksien läpi sisään likaisen vihertävänkeltaisina, maton raitoja ja likaisia tiskipinoja pitkin liikahtelevina lammikoina – niitä katsellessaan Almalle tuli mieleen läjä satama-altaan pohjaan kasautuneita meduusoja. Isoja, läpikuultavia möhkäleitä, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan, ennen kuin hän ensimmäisen kerran näki niitä sadoittain kuolleina laskuveden jälkeen eräässä ranskalaisessa kalastajakaupungissa. Ja sama massateurastus toistui joka ikinen ilta.

Yläkerrassa kolahti ovi. Lattia narisi raskaiden elefantinaskeleiden painosta.

Alma kaatoi itselleen kupin teetä ja penkoi sitten pöydälle kasautuneesta postipinosta auki revityn kirjekuoren, jossa oli Helsingin yliopiston leima ja hänen miehensä nimi. Kuoren toiselle puolelle hän kirjoitti kaksi sanaa, Pekingin ankkaa, ja jätti sen sitten pystyyn taitettuna nojaamaan kahvinkeittimeen, mistä tiesi Simonin huomaavan sen kaikkein varmimmin. Sellaiset paperinkulmiin raapustetut viestit olivat olleet heidän keskeisin kommunikaatiomuotonsa ainakin viimeisen puolentoista vuoden ajan. Parisuhde post-it-lapuilla.

Simon oli hankkinut pelikonsolin televisiohuoneeseen mukamas blu-ray-elokuvien katselua varten, mutta Alma ei millään saanut päähänsä, oliko hän koskaan todella katsonut sillä yhtään mitään. Kojeen silmä hehkui punaisena rullaverhoin hämärretyn huoneen perimmäisessä nurkassa, sen kuori oli mustaa, kiiltävää muovia kuin pikkupoikien lelusotalaivassa. Hyllyn päällä olivat pinossa kaikki Alman postimyynnistä tilaamat pelit: suuria japanilaisia fantasiaseikkailuja, joukossa myös yksi salapoliisidraama ja pari aivot narikkaan -lajityypin tasohyppelyä, joissa vain loikittiin kentästä toiseen ja räjäyteltiin vihollisia tieltä violeteilla, parsakaalin muotoisilla käsikranaateilla.

Simonin mielestä pelit olivat hyypiöille. Ne painivat hänen arvojärjestyksessään suunnilleen samassa sarjassa kuin parapsykologia ja luontaishoidot, lokerossa, jonka kanteen oli teipattu poliisin tutkintaryhmän kirkuvankeltaisella eristysteipillä teksti: Melkein vaarallista humpuukia. Oikein innostuessaan hän saattoi paasata aiheesta pitkiäkin luentoja, jotka muistuttivat Almaa jotenkin etäisesti yläkoulun terveystiedontuntien huonosti kuvatuista valistusvideoista.

Hah, hah ja hah.

Siis ihan kuin siinä nyt sitten olisi ollut jotain pahuksen seksikästä, että kuljeskeli ympäriinsä suhteellisuusteoria puseronrintamuksessa ja luennoi kainaloittensa hikiläikkiä piilotteleville jatko-opiskelijoille aika-avaruuden kaareutumisesta. Siis voi hyvä luoja. Aika-avaruuden. Joskus niillä Simonin akateemisilla kesteillä Alman olisi oikeasti tehnyt mieli vain kesken jonkun typerän kiitospuheen möläyttää kaikille miehensä kulkevan kotona likaisissa boksereissa, raapivan muniaan ruokapöydässä ja syövän mustikkahilloa purkista paljaaltaan. Ja nukkuvan vieläkin joskus yövalo päällä.

– Öhöm, Alma?

Simon koputti televisiohuoneen oveen vasta avattuaan sen – tapa, joka Alman mielestä oli aivan harvinaisen ärsyttävä.

– Ruoka tuli. Aioitko tulla keittiöön vai syötkö täällä?

– Mmh.

– Siellä on oluttakin. Ja jälkkäriä. Tiikerijäätelöä.

Alma tuijotti vielä vähän aikaa tylsistyneesti televisioruudulla särisevää pysähdyskuvaa, ennen kuin kääntyi hiukan vastahakoisesti katsomaan miehensä suuntaan.

Simon joutui seisomaan hiukan kumarassa, jottei hänen melkein kaksimetrinen ruumiinsa olisi kolahtanut otsasta ovenkarmiin. Hän näytti juuri siltä, miltä keski-ikäisen, teoreettisesta fysiikasta tohtoriksi väitelleen yliopistotutkijan saattoi olettaakin: kulahtaneelta ja kalpealta, kuin olisi istunut sisällä laskemassa suunnilleen viimeiset viisitoista vuotta. Hänen tukkansa ei ollut aivan vielä lähtenyt kuroutumaan otsalta kohti takaraivoa, mutta oli kyllä ohentunut viime aikoina niin, että jostain kohdista päänahka miltei paistoi lävitse. Yli sadanyhdeksänkymmenen sentin pituus näkyi kaikissa hänen liikkeissään kömpelönä huitomisena; hänen venyneet käsivartensa viuhtoivat puolelta toiselle löytämättä oikein paikkaa asettua, ja polvet kopsahtelivat jatkuvasti pöytälevyyn tai bussin vastapäiseen penkkiin hänen yrittäessään istua selkä suorassa.

Kaikin tavoin pitkästyttävä. Kaikin tavoin harmiton. Kaikin tavoin sellainen kaveri, joka saattoi varata huoneen koko tutkimusryhmän parhaiten säilyneen naisprofessorin vierestä ilman, että kukaan kollegoista tajusi edes epäillä mitään.

– Arvaatko muuten, mitä löysin äsken kahvinkeittimen takaa?

Eteiskäytävän valoa vasten Alma näki miehensä kädessä pienen apteekin muovipurkin ja sen pohjalla liudan sinertäviä pillereitä.

– Ne oli merkattu tälle aamulle. Taisi unohtua.

Hitto.

– Alma…

– Joo joo. Muistan huomenna.

– Ihan totta, Alma, nämä eivät ole mitään pastilleja...

Simon, jonka toinen käsivarsi oli hänen puhuessaan kivunnut raapimaan niskaa puseronkauluksen alta, jäi hetkeksi aukomaan suutaan kuin veneenkannelle mätkähtänyt kala. Yksikään jatko-opiskelija ei taatusti olisi voinut ottaa häntä enää vakavissaan, jos olisi kerrankin nähnyt sen ilmeen hänen naamallaan.

– …ja ei kai se oikeastaan minulle kuulu, jos sinä välttämättä haluat kärvistellä tuskissasi ja jättää lääkkeet ottamatta? Tuletko syömään? Ruoka jäähtyy.

Alma mietti vielä hetken kuvaruutua tuijottaen ja ravisti sitten päätään.

– Taidan syödä täällä.

– No, tee miten lystäät.

Da-da-da-dam. Da-da-di-dam.

Simonin hahmo peitti edelleen oviaukon. Alma kahmaisi peliohjaimen takaisin käteensä ja yritti itsepintaisesti olla huomioimatta häntä.

Dam-da-da-da…

– Öhöm. Tai siis. Et kai sinä vain murjota vielä? Simon puhalsi kasvoilleen tippuneet ylipitkät hiussuortuvat pois, mutta ne tipahtelivat saman tien takaisin hänen silmilleen. – Siitä, mistä aamulla puhuttiin?

Alma ei jaksanut millään vastata, tyrkkäsi vain tyhjän teekuppinsa yhdellä tylyllä kädenliikkeellä lasikantiselle kahvipöydälle. Simon laski luisen takamuksensa toiseen siivekkääseen nojatuoliin ja yritti hetken aikaa löytää jaloilleen mukavaa asentoa, ensin rahilta ja sitten kahvipöydältä kaikkien likaisten astioiden ja puoliksi luettujen kirjojen keskeltä, siinä kuitenkaan kovin tyylikkäästi onnistumatta. Oikeiden sanojen löytäminen kesti häneltä ärsyttävän pitkään, hän kakisteli ja nyhti nukkaa villapuserostaan.

– En kai minä koskaan luvannut, että me jäisimme tänne, hän möläytti lopulta.

Niin. Nii-in.

Aikaisemmin he eivät tosiaan olleet viipyneet missään kovin pitkiä aikoja, silloin kun Simonin tutkijanura oli vasta alkutekijöissään ja hän oli vielä nuori ja innostunut ja uhkui tahtoa ja itseluottamusta. Kun hän vielä kuvitteli avaavansa maailman kuin jonkun peltirasian.

He olivat matkustelleet ympäri maailmaa Simonin kulloistenkin tutkimusryhmien perässä, viettäneet katkonaista elämää milloin Berliinin halvoissa retkeilymajoissa, milloin Pariisin ylihinnoitelluissa kolmen tähden hotelleissa, joiden huonosti tiivistetyistä ikkunoista tulvahti sisään vastapäisen boulangerien voilla silattu vastapaistetun tuoksu. Milloin jonkun epämääräisen, huonosti englantia ääntävän tutkijakollegan nurkissa, milloin toinen toistaan ahtaammissa ja surkeammin kalustetuissa vuokrahuoneissa Moskovassa tai Budapestissa.

Useimmissa kaupungeissa he olivat viipyneet niin lyhyen aikaa, ettei Almalle ollut jäänyt niistä kuin epämääräinen muisto niiden verhojen väristä, joiden läpi hän oli tuijotellut katujen ihmisvilinää Simonin huidellessa luentosaleissaan ja konferensseissaan. Jonkin aikaa hän oli keräillyt hotellihuoneiden pieniä shampoopulloja muistoksi ja säilönyt ne kaikki muoviseen eväsrasiaan. Lopulta hän oli sitten unohtanut rasian lentokentän vessaan ja harrastus oli jäänyt siihen.

Tukholman olisi kai pitänyt olla taas yksi uusi pysäkki heidän loputtoman maailmanympärimatkansa varrella. Näin jälkikäteen oli mahdotonta sanoa, mikä oli saanut heidät jäämään kaikista maailman kaupungeista juuri tänne. Ensin sen piti olla vain kolmen viikon luentosarja fysiikan laitoksella, sitä seurasi kuitenkin parin kuukauden sijaisuus, joka venyikin vuoteen, ja sitten aina vain uusia syitä ja tekosyitä, jotka olivat juurruttaneet heidät paikoilleen.

Niiden kolmen vuoden aikana he olivat eläneet paitsi suhteensa onnellisimmat hetket, myös alkaneet pikkuhiljaa kasvattaa välilleen sitä syvää eripuraisuuden railoa; ensin vain pieninä ratkeamina ja sitten yhä suurempina, kokonaisina jäälauttoja mukaansa huuhtovina valtamerivirtoina, jotka nykyään pitivät heidät hereillä eri aikoihin vuorokaudesta, niin että he välillä tuskin muistivat asuvansa edes samassa talossa. Toisinaan siitä muistui Alman mieleen vanha vitsi siitä, miksi jääkarhut eivät syöneet pingviinejä.

Kaupunkeja oli tullut ja mennyt, mutta juuri Tukholma oli muuttanut heitä kaikkein eniten. Hyvässä ja pahassa.

Ja sitten, tänään aamiaispöydässä, tulivat uutiset: että Simon oli saanut Helsingin yliopistolta viran (jota oli hakenut Alman tietämättä) ja että he muuttaisivat elokuun lopussa takaisin Suomeen (minkä hän oli täräyttänyt suu puoliksi täynnä mustikkahillovoileipää). Äänensävy oli ollut kutakuinkin sama, jolla hän joitakin viikkoja aikaisemmin oli todennut, että kissalle pitäisi antaa matokuuri:

– Tiedäthän, tässä iässä sitä alkaa jo kaivata vähän vakautta elämään. Ei vain sijaisuuksia sijaisuuksien jälkeen ja niiden iänikuisten apuraha-anomusten lähettelyä. Eikä sinun sitten tarvitse enää valittaa, kun rahaa ei ole.

Se oli joka tapauksessa paskapuhetta. Alma ei ollut ikinä valittanut rahasta, ja kun heidän katseensa yhdeksi hyvin viiltäväksi hetkeksi lukittuivat yhteen, Simonin halpojen muovisankaisten lukulasien takana näkyi aivan selvänä itsepetoksen painava varjo. Vähäksi aikaa Alman oli vallannut valtava tarve paiskoa jotain ja kirkua, nähdä esineiden, niin kuin kaikkien niiden rumien eriparisten posliiniteeastioiden, räiskähtelevän rikki oman turhautumisensa voimasta, kuulla äänensä täyttävän huoneen:

Minäkin olen täällä.

Tämä oli minunkin elämäni.

Ihan kuin he kaikesta, jäälautoista ja erkanevista aikavyöhykkeistä huolimatta, eivät olisi yhä kuitenkin olleet aviopari.

Heidän istuessaan puhumattomina eri puolilla televisiohuonetta oli lihava persialaiskissa kömpinyt esiin jostain piilostaan ja laahustanut tavanomainen itserakas ilme lättänaamallaan huoneen poikki. Matkan varrella se tavoitteli laiskasti tassullaan parketissa kiilteleviä valohyönteisiä, mutta ei vaivautunut aloittamaan mitään sen kummempaa metsästysoperaatiota, vaan jatkoi matkaansa Simonin sylin kautta kömpelösti kahvipöydälle ja asettui tyytyväisenä tyhjien teekuppien keskelle miehen rapsuteltavaksi.

Se oli valtava eläin, varmaan kuusikiloinen, ja sen silmät olivat isot kuin pompannapit, ja ne tuijottivat Almaa kaiken aikaa kiinnostumattoman kärttyisästi. Häntä ärsyttivät kissan joka puolelle jättämät oranssinruskeat karvat ja sen öinen mouruaminen, mutta vielä enemmän häntä ärsytti, kun se selvästi oli joka asiassa hänen miehensä puolella.

– Olisit nyt kumminkin voinut edes varoittaa.

– Kuule, eikö tästä jo puhuttu?

– Olisit vaikka voinut ajatella vähän minuakin.

– No voi Kristus sentään, ärähti Simon, ja hetkeksi hänen hanaveden väriset silmänsä haalistuivat pelkiksi ohuiksi viiruiksi lasien takana. – Ei minulle vain ikinä ole välittynyt ihan sellaista kuvaa, että sinusta nyt olisi ollut jotenkin mukavaa asua täällä. Et puhu sanaakaan ruotsia etkä suostu edes opettelemaan, ja jos sinua joskus yrittää saada lähtemään jonnekin, valelet itsesi suunnilleen superliimalla kiinni tuohon… tuomiopäivän vempeleeseen.

Jonain toisena päivänä Almasta olisi saattanut olla hillittömän hassua, että hänen kuivakan tieteellinen miehensä haukkui uusinta mallia olevaa pelikonsolia tuomiopäivän vempeleeksi.

– Jaa. Mihin en muka ole suostunut lähtemään?

– No, viikko sitten minä ehdotin vesijumppaa.

– Vesijumppa on mummoille.

– Ei vaan reumaatikoille.

Hiljaisuus.

– Antaa olla, Simon puuskahti viimein ja vääntäytyi ylös nojatuolista kissa kainalossaan. – Kiukuttele pois vain. Minä painun nyt joka tapauksessa nauttimaan jäähtyneistä nuudeleistani.

– Sen kun menet.

– Hyvä. Hienoa.

Vaikka Alman vielä hetken tekikin mieli loikata pystyyn sohvalta ja kirkua miehensä perään, hakata häntä nyrkillä selkään ja repiä vaatteista, hän tajusi kuitenkin, ettei se olisi lopulta hyödyttänyt mitään. Ei Simon jättäisi saamaansa virkaa vaimonsa murjottamisen vuoksi, eikä mikään selitys luultavasti saisi häntä tajuamaan, miksi Tukholmasta lähtö oli Almalle niin iso järkytys. Tavallaanhan Simon oli oikeassa: Alma ei ollut suostunut opettelemaan ruotsia, eikä hän juuri koskaan poistunut kotoa minnekään kulmakauppaa pidemmälle. Mutta nämä tällaiset olivat henkimaailman asioita: koti, tottumus, sisäiset maailmanloput.

Ja silti, loppujen lopuksi: jokainen maailmanloppu oli kuitenkin niin pieni suhteessa johonkin toiseen, jossakin muualla.

Aivan avioliittonsa alkuaikoina Simon ja Alma olivat viettäneet viisi kuukautta Sveitsin CERN:issä, Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa, missä Simon oli osallistunut jonkin kansainvälisen teoreettisen fysiikan tutkimusryhmän projektiin. Rehellisesti sanottuna se oli Alman elämän pitkästyttävin puolivuotinen. Hän ei ollut tehnyt mitään muuta kuin kyyhöttänyt sisällä heille varatussa pienessä huoneistossa, ottanut kahden tunnin mittaisia vaahtokylpyjä ja pelannut, kunnes oli voittanut jokaisen pelinsä päävastuksen ainakin kuudesti ja hänen silmissään oli vilissyt jatkuvasti vihreitä valoviivoja.

Pari kertaa Simon oli vienyt hänet kierrokselle CERN:in tutkimuskeskukseen, jauhanut jauhamistaan uudesta hiukkaskiihdyttimestä ja sen käynnistyksestä ja sellaisesta, mikä Almaa oli kiinnostanut suunnilleen yhtä paljon kuin sanakirjan lukeminen kannesta kanteen. Näistä kierroksista yksi oli kuitenkin pinttynyt erityisen hyvin hänen mieleensä. Sillä kertaa Simon oli vienyt hänet tutkimuslaitoksen maanalaisiin osiin.

Se oli kuin olisi astunut valtavaan, maanalaiseen katedraaliin, paitsi että Jumalan sijaan kaikki oli pyhitetty tieteelle, puhtaasti matemaattisille epäjumalille, ja kaari-ikkunoiden, ikonien ja koristemaalausten sijaan seinät olivat täynnä silkkaa elektroniikkaa. Silloin Almasta tuntui kuin hän olisi seissyt keskellä jättimäistä tietokonetta – ja siihen nähden Fermilab, jossa he olivat vierailleet seuraavana keväänä, oli tuntunut lähinnä vaatimattomalta taskulaskimelta.

Miehensä kanssa matkustellessaan Alma oli kokenut paljon sellaista, mihin varsin harva ihminen olisi uskonut näkemättä sitä itse. Vain harvat olivat niin etuoikeutettuja, että ylipäänsä ehtivät elämässään nähdä sen kaiken. Mutta toisin kuin voisi luulla, ei Almaa ollut juuri hätkähdyttänyt seistä siellä syvällä maan alla CERN:in tietotekniikkakatedraalin ympäröimänä. Vähän aikaa se näky oli saattanut hänestä olla hiukkasen kiinnostava, ja sitten hän oli vain ohittanut sen kuin joku lihavaa kärpästä tassullaan tavoitellut kissa, joka ei loppujen lopuksi viitsinytkään tappaa ja syödä saalistaan, vaan päästi sen karkuun.

Niin kauan kuin Alma vain saattoi muistaa, ei häntä ollut juurikaan kiinnostanut se, mitä luonto tai ihmiskunta saivat aikaan tuhansien vuosien hitaan, hikisen puurtamisen tuloksena. Hän oli saattanut vaellella maailman tunnetuimmissa museoissa miehensä perässä täydellisen kyllästyneenä, vain toivoen, että he lähtisivät äkkiä pois ja pääsisivät illalla baariin kuuntelemaan live-musiikkia ja vetämään päänsä täyteen shotteja ja halpaa hanaolutta. Tai hän oli saattanut seistä maailman huipulla, mitä ihmeellisimmän maiseman edessä, tuntematta muuta kuin korkeintaan pienen kurisevan näläntunteen vatsansa pohjalla. Kerran he olivat jonottaneet melkein tunnin päästäkseen katselemaan Pariisia Eiffel-tornista käsin. Kun he sitten olivat seisoneet siellä ylhäällä tungeksivan turistijoukon keskellä, Alma oli huomannut ajattelevansa, että hänen teki kamalasti mieli cheddar-juustolla kuorrutettuja chilipähkinöitä.

Kerran, jostain Alman pitkästyneestä letkautuksesta kiivastuttuaan, Simon oli möläyttänyt, että Alma teki sen kaiken hänelle tahallaan. Ja vain ja ainoastaan siksi, ettei nainen kestänyt omaa mitääntekemätöntä elämäänsä, jossa ei ollut mitään pitkän aikavälin tavoitteita, vaan ainoastaan seuraavan ruoka-ajan tai nukkumaanmenon odottamista.

– Voisithan sinä nyt ju-ma-lau-ta jo pikkuhiljaa alkaa hyväksyä sen – sen tosiasian, että tässä tämä paketti nyt on, että tällä mennään, ei sille mitään voi, ja lopettaa tuon… tuon…

– No arvaa kuule kaksi kertaa, mitä tässä koko ajan ollaan tekemässä.

– Ei se siltä kuule vain minun silmiini vaikuta. Pelkkää syömistä ja nukkumista päivästä toiseen, mitä helvetin elämää sekin muka nyt on olevinaan?

– Ihan hyvinhän tämä näinkin vaikuttaa sujuvan.

– Yrittäisit edes.

– Aina kun minä yritän, niin sinä alat saman tien soitella minun perääni, että vieläkö henki pihisee. Tai rupeat miettimään pienten videokameroiden asentamista vaatteisiini siltä varalta, että vaikka kaatua pyllähdän keskellä katua ja väkijoukko talloo minut jalkoihinsa, jotta sinä voisit sitten syöksyä paikalle pelastamaan tilanteen kuin joku pahuksen Teräsmies.

– Joo… no… joo, mutta eihän se nyt tarkoita, ettet voisi yrittää olla vähän kiinnostuneempi. Hankkia harrastuksen. Tai vaikka ystäviä. En minä olisi yhtään niin huolissani, jos sinä liikkuisit ulkona jonkun muun seurassa etkä aina vain yksinäsi.

– Haista vittu, Simon.

– No jos tuo kerran on ainoa, mitä sinulla tähän on sanottavana, niin –

– Haista vittu.