Sukellus tarinaan

Kaukana sinisellä planeetalla, turkoosinkirkkaalla merellä sijaitsee kuvankaunis Onsurbanian saariryhmä, jossa kasveilla ja eläimillä on loistavat elinolosuhteet ja ihmiset elävät rikkauksiensa keskellä. Saarten välillä on melkoinen liikenne, sillä kauppa käy ja tavara vaihtaa omistajaa. Katsohan, nuo valtavat kerrostalojen kokoiset rahtilaivat näyttävät kaukaa katsottuna silliparvilta!

Tuo tuolla lännessä, se on Bollarvia. Pahamainen ja hyljeksitty saari, jonne ei monikaan laiva eksy. Mustalammas, turmeltunut ja liian erilainen. Sellaista tarvitaan, jotta muut tuntisivat olonsa varmemmiksi ja kunnioittaisivat entistä enemmän omia arvojaan ja elämäntyyliään. Bollarviassa luonto on melko koskematonta, jos ei huomioi rannan likaista jätevuorirengasta, joka kasvaa mereltä ajelehtivista romuista ja jota saaren asukkaat tonkivat elääkseen. Mutta keskellä saarta, siellä on vielä vihreää ja villiä, varsinkin kun sitä vertaa naapurisaaren Jallabatarran luontoon.

Niinpä niin. "Uljas ja komea Jallabatarra, jossa talot piirtävät pilviin ja jossa sotku ei osu silmiin." Tällä maailman rikkaimpiin kuuluvalla saarella ihmiset osaavat ottaa luonnosta irti kaiken mahdollisen. Saarella kasvaa nimittäin ainutlaatuista kumipuuta, jallaa, josta tehdään maanmainiota, erinomaisen taipuvaa ja siksi niin monikäyttöistä jallatahnaa. Siitä valmistetaan jos jonkinlaisia tavaroita niin hyöty- kuin huvikäyttöön.

Mutta sukelletaanpa sisään itse tarinaan. Tuossa kartanossa asuukin tyttö, joka taitaa kaivata piristystä elämäänsä.

Nadarin kotona

Nadar löhöää tylsistyneenä olohuoneen nojatuolissa ja kiikuttaa tuolia, niin että selkänoja kopisee tasaiseen tahtiin takana olevaa hyllyä vasten. On tyypillinen iltapäivä, jolloin Nadar vain istuu ja tutkii Varne-enon lähettämiä valokuvia tai tuijottaa äitinsä Armuksen vilkasta liikehdintää tietokoneruudun edessä. Harmaa tylsyys on haukannut tytön elämästä jo niin ison osan, että hän ei enää osaa edes kaivata muunlaista elämää. Ihan tavallinen, ennalta arvattava, turvallisesti iltaan kulkeva päivä, kuten kaikki muutkin. Mikäpä siinä.

Tyttö on tottunut viettämään suurimman osan ajastaan yksin eikä hän enää osaa kaivata oikeaa ystävää itselleen. Sisaruksia hänellä ei ole, ja lähimpänä asuva samanikäinen luokkakaveri asuu kaukana monimutkaisten metroreittien takana, joten he eivät ole enää moneen vuoteen vaivautuneet leikkimään keskenään. Ainoa ihminen, jota Nadar toisinaan kaipaa, on Varne. Tuo valokuvien lempeä seikkailija. Kiireellisen merikapteenin työnsä vuoksi eno ehtii tavata rakasta siskontyttöään hyvin satunnaisesti, ehkä noin kerran vuodessa. Silloin kun hän viettää harvinaista vapaapäiväänsä Jallabatarrassa.

Varnen valokuvat ovat kuluneet pehmeiksi Nadarin kämmenissä. Kaikissa kuvissa eno poseeraa jonkin huikean mielenkiintoisen onsurbanialaisen matkailunähtävyyden äärellä, paikoissa, joihin Nadarikin haaveilee joskus pääsevänsä. "Sitten, kun äidillä ja isällä on yhteinen tarpeeksi pitkä loma." On kuva, jossa tuo pallomahainen, auringon patinoima miehenköriläs hymyilee leveästi Onsurbanian korkeimman pilvenpiirtäjän edessä. Toisessa kuvassa hän nuolaisee Onsurbanian suurinta tikkaria. Erityisen rakas Nadarille on kuva, jossa eno ratsastaa elefantilla eräällä suositulla eläinsafarilla.

Äiti on uppoutunut tietokoneensa ääreen. Hän etsii usein tietoverkoista selityksiä pelkoihinsa, kuten tuntemiinsa kummallisiin oireisiin, tai hakee vain terveysvinkkejä. Nyt hän etsii tietoa omituiseen painon tunteeseen vasemman rintansa kohdalla. Äidillä on aina huoli jostakin. Erityisesti häntä pelottavat kaikenlaiset sairaudet. Pienetkin kolotukset ja jomotukset ovat aina merkkejä jostain vakavasta. Nyt äidin sormet naputtelevat näppäimiä tottuneesti ja hurjalla tahdilla. Aivan kuin katsoisi mestaripianistin soittoa kappaleen nopeimmassa ja musertavimmassa kohdassa! Äkkiä äiti kääntyy hermostuneesti Nadariin päin:

– Nadar! Lopeta tuo kiikkuminen! Kaadut vielä!

Nadar huokaisee syvään, lopettaa kiikkumisen, nojaa päänsä käsivarsiinsa ja katsoo rauhallisena ulos. Äiti yrittää pinnistää, jotta sanoisi mahdollisimman sievästi ja rauhallisesti:

– Nadar kulta, koeta nyt keksiä tekemistä! Sinulle on hankittu jos jonkinlaista lelua ja vempainta. Ihan turhaan nähtävästi. Menisit vaikka pihalle leikkimään. Voi kamala kuinka kalpeakin olet. Mene nyt ulos, jotta saat tervettä punaa poskillesi.

– Ääh! Ei huvita yhtään...

– Nadar kulta! Mene nyt! Äidin pitää tutkia nyt hieman...

– Okei, no moi sitten!

– Hei, muista ottaa vitamiinitabletti ensin!

Äiti jatkaa kiihkeää tiedon poimimista. Nadar järjestää Varnen valokuvat paksuksi pakaksi, kietoo sen ympärille vaaleanpunaisen silkkinauhan ja upottaa pakan taskuunsa. Sitten hän kävelee valtavan suureen, puhtaana kiiltävään keittiöön, nousee jakkaralle ja kurkottaa kaapista ison lasisen vitamiinipurkin, jossa on kauniita vaaleanpunaisia tabletteja. Tyttö kulauttaa elämänvoimaa antavan tabletin suuhunsa runsaan veden kanssa.

Nadar kiikkuu tylsistyneenä nojatuolissa.

Nadar koputtaa isänsä Rohnan työhuoneen suurta jallapuista ovea ja avaa sen varovasti. Isällä on parhaillaan diplomaattivieraita naapurisaarilta, joten hänellä ei ole tänäänkään aikaa tyttärelleen. Huoneessa on meneillään kriisikeskustelu pahamaineiselle Bollarvian saarelle asetettavista pakotteista. Tuo surkea saari ei suostu yhteistyöhön jallapuun hakkuusta Bollarviassa ja Jallabatarran omat puuvarannot ovat hupenemassa huolestuttavan nopeasti.

– ...eivät ne moukat osaa ajatella omaa etuaan. Puut toisivat vaurautta, mutta he haluavat mieluummin rypeä köyhyydessä ja kurjuudessa, isä tuohtuu.

Isä huomaa Nadarin. Hän hymyilee lapselleen lempeästi, pistää sormen suunsa eteen ja huiskuttaa. Se on merkki siitä, että lapsi on häiriöksi ja että hänen tulee vähin äänin lähteä huoneesta. Nadar huiskuttaa isälle takaisin ja lähtee huoneesta.

Nadar kävelee korkean ja kaikuvan käytävän läpi vielä korkeampaan ja kaikuvampaan, upein enkeliaiheisin jallatahnaveistoksin koristeltuun eteisaulaan. Aulan katto on korkea kuin taivas ja siltä se näyttääkin. Se on maalattu vaaleansiniseksi, ja sitä ympäröivät poutapilvet. Suloiset enkelit soittavat siellä harpuillaan ja katselevat alhaalla kulkijoita.

Aulassa on myös suunnattoman korkea rokokootyylinen peili. Sen edessä Nadar näyttää barbie-nukelta ja jotenkin aikuisemmalta kuin onkaan. Tyttö peilaa itseään ja kohentelee vaatetustaan. Hän on pukeutunut koreaan pitsimekkoon. Kankaaseen on kauttaaltaan ommeltu kimaltelevia paljetteja. Etutasku on varattu enon kuvia varten. Jalkoihin Nadar sitoo silkkiset ballerinat. Pitkät punaiset kiharat hän vangitsee tiukalle nutturalle, ja suuret siniset silmät saavat mustat rajaukset. Huuliin vielä paksu kerros huulikiiltoa ja Nadar on valmis lähtemään. Hän kuitenkin jää vielä hetkeksi tuijottamaan pelistä katsovaa nuorta tyttöä. Kuinka kauniit syvänsiniset silmät, mutta jotenkin uinuvat. Aivan kuin Jallabatarraa ympäröivä meri silloin, kun se on vielä tyyni ja tietämätön muutosten tuulien tuomista myrskyistä.

Nadar avaa kaksin käsin ulko-oven, tuon suunnattoman suuren, jallapuusta veistetyn komistuksen. Kuuluu iso pamaus, kun se sulkeutuu.

Talon edessä on pitkä jono diplomaattivieraiden kiiltävän mustia autoja. Keuloissa nököttävät onsurbanialaisten saarten värikkäät liput. Nadar pujottelee autojen lomitse leikkipaikkaansa puutarhan keskelle. Siellä lojuu toinen toistaan hienompia, uutuuttaan kiiltäviä leluja. Kuin isoja karamelleja ja varmasti jokaisen lapsen unelmia. Niin ainakin isä muistaa aina sanoa Nadarille.

Jallapuisen puuhatalon, tai oikeastaan Nadarin kotikartanon pienoismallin seinällä roikkuu jallatahnainen tikkataulu, jossa jokaisella heitolla osuu napakymppiin. Nadar on käyttänyt sitä muistaakseen kahdesti. Pihalla on myös sähkökäyttöinen juoksuhuone, jossa voi tuntea kulkevansa ylä- ja alamäkeen erilaisissa maisemissa ja säätiloissa. Sekin on jallatahnasta tehty, kuten melkein kaikki muutkin lelut. Robottiystävä Lilius katsoo Nadaria pyöreine teräksenharmaine silmineen aina yhtä ystävällisenä ja valmiina leikkimään. Pihalta löytyy myös muun muassa aaltouima-allas ja itsestään pompauttava trampoliini, jonka kiitävää muovista pintaa pitkin Nadar nyt liu’uttaa sormiaan ajatusten harhaillessa muualla.

Vielä hetken Nadar kuljeskelee pihallaan. Sitten hän avaa kaksin käsin suunnattoman ison ulkoportin ja astuu kotitielle, jonka varrella komeilevat toinen toistaan upeammat kartanot mahtipontisine kiviaitoineen ja rautaportteineen. Hän ohittaa myös hienon, jo vuosia autiona ja hiljaisena olleen leikkipuiston. Sitä käyttävät nykyisin oikeastaan vain huoltomiehet, jotka säännöllisesti uusivat kiikkuihin ja karuselleihin uudet, iloisen väriset maalipinnat sekä öljyävät niiden ruostuneet liitoskohdat. Nadar ei muista olleensa oikein koskaan innoissaan tuosta paikasta. Nytkään hän ei kiinnitä huomiota tyhjiin, tuulen keinuttamiin kiikkuihin.

Jallabatarran kaduilla

Nadar kävelee yhä kauemmaksi kotitieltään. Pian hän on saaren vilkkaimmalla kadulla, Dollarsruutilla. Kadun täyttävät bisnesmiehet, ja sen kiireistä tunnelmaa rytmittävät suuret mainostaulut, neonvalot ja autojen meteli. Aikuiset juoksevat puvut päällä, kravatit heiluen ja korkokengät kopisten, ja useat heistä puhuvat äänekkäästi puhelimiinsa. He tuuppivat toisiaan, jotta ehtisivät ajoissa vilkkaasti liikennöidyn kadun yli. Nadar seuraa tottuneesti kadun vilinää. Tämä on katu, jossa hänellä on tapana käydä ostoksilla äitinsä kanssa.

Päämäärättömin askelin Nadar kulkee katua eteenpäin, katselee näyteikkunoiden kauniita mallinukkeja ja kuuntelee ihmisten keskusteluja. Erään kampaamon ovi on auki, ja Nadar kuulee siellä olevan naisen sanovan:

– Viimeksi leikkasit liikaa. Haluaisin nyt pidennyksen.

Myyjä kännykkäkaupassa taas vakuuttaa asiakkaalleen:

– Viimeisintä huutoa tässä on ominaisuus, jolla voit mitata verenpaineesi...

Terveyskaupan asiakas, keski-iän ylittänyt rouva taas etsii epätoivoisesti onnellisuuspillereitä.

Nuori pukuherra Busila juoksee vinhaa vauhtia Nadarin takaa ja ohittaessaan tönäisee vahingossa tyttöä käsivarrellaan. Hän huomaa Nadarin pudottavan puhelimensa, mutta mies ei vaivaudu nostamaan sitä. "Koska on niin kiire ja väsyttää", mies perustelee itselleen. Nadar ei itse huomaa kännykkänsä tippumista. Puhelin soi. Bisnesmies vastaa omaansa:

RAP ÄIDILLE

Haloo äiti, en ehdi nyt.
Soita sitten kun arki mennyt.
Tää on kuule kallista.
En ehdi kanssas jappasta.

Äiti, oot pystymetsästä.
Maailma on jallaa ja terästä.
Tehtävä mun on tää ja tuo.
En voi tulla sun luo.

Mulla on tosi vaikee työ.
Aherran kunnes koittaa yö.
Lopetetaan nyt, oon väsynyt.
Pomo soittaa, hei nyt!

Sitten hän saa tärkeän puhelun, johon hän vastaa rauhallisen lempeästi.

– Herra Busila. Kuinka voin auttaa?

Mies on tyypillinen jallabatarralainen. Hän tekee niska limassa töitä haaliakseen rikkauksia, samalla lailla kuin ahnehtisi Jallabatarraa ympäröivää merivettä, josta tulee vain janoisemmaksi sitä mukaa kun juo.

Kadulla juoksee apina, joka pakenee peltipurkkeja heittelevää vihaista torikauppiasta.

– Senkin saasta, tänne se tähkä! mies huutaa.

Nadar lähtee seuraamaan apinaa. Juoksuaskeleet kulkevat pääkadulta kapeammille sivukaduille ja yhä hiljaisemmille ja varjoisemmille kujille, kohti hylättyjä teollisuushökkeleitä ja joutomaita.

Nadar saapuu pelottavalle, jo illan hämäryydessä kylpevälle metsähakkuualueelle. Siellä täällä on valtavan kokoisia teräslehmiä, metsätyökoneita. Ne levähtävät nyt, mutta jatkavat taas työtään seuraavana arkipäivänä. Nadar kutsuu apinaa epätoivoisella, pelon vapisuttamalla äänellään. Kukaan ei tunnu kuulevan. On hiljaista, liian hiljaista ja pelottavaa.

Hän yrittää löytää tien, joka veisi takaisin kaupunkiin, mutta törmää aina vain samoihin, ruosteisiin, pimeässä hirviöiltä näyttäviin työkoneisiin. Väsymyksen myötä Nadar kompastuu yhä useammin varjoissa väijyviin metalliromuihin, jallapuun kantoihin ja kivenmurikoihin. Jokainen törmäys tekee kipeää ja piirtää mustelman lapsen hiestä kosteaan ihoon. Mutta törmäys törmäykseltä Nadar turtuu kipuun eikä jaksa enää välittää repeytyneestä mekostaankaan.

Pelko ja väsymys kasvavat niin valtaviksi, että ne estävät ajattelemasta järkevästi. Vähitellen askeleet hidastuvat ja käyvät liian raskaiksi. Nadar menettää uskonsa löytää takaisin kotiin – vaikka varmasti hän löytäisi tien, jos vain jaksaisi tarkkailla ympärilleen ja painaisi tiukasti mieleensä jokaisen vastaantulevan maamerkin. Mutta siihen hän ei enää kykene, sillä ajatukset ovat pelon ja huolen uuvuttamat. Nadar miettii äitiäänkin: "Kuinka hän pärjää? Hän varmasti hukkuu huoleen ja murheeseen minun takiani!"

Lopulta väsymys voittaa myös pelon ja huolen. Nadar kaatuu jallapuun oksien päälle ja nukahtaa.