Tervavene kelluili kepeästi Alanteen rannalla. Keula oli vedetty kiini rantahiekalle, vaan perä notkahteli sujuvasti valloillaan hienosen aamutuulen nostaessa järveltä päin loivan laineen. Vene oli jo täydessä lastissa, isäntä seisoi puukko hampaissa pohkeita myöten vedessä ja kiinnitti viimeisiä varppeita, vastaillen siitä puukonterän poikki minkä mitäkin eukolleen, joka avopäin ja kädet puuskassa yhtämittaa tarinoi ylempää törmältä ja vielä kerran muistatti miehensä mieleen tärkeimpiä kaupunkiostoksia. Aatulle, renkimiehelle, joka parastaikaa kantoi arkkua veneeseen, huusi emäntä sekaan.

– Peremmäs, nosta peremmäs se maisterin arkku siihen tynnyrein väliin, etteivät kastu kirjat ja vaatteet, kun koskissa vettä loiskii.

– Voivat ne kastua perempänäkin, jos niikseen sattuu. Vaan tässäkö se itse aikoo istua nököttää tervaisten tynnyrien selässä?

– Todellakin, annahan kun haen raanun alustaksi.

Samassa kuin emäntä toi aitasta raanua, ilmestyi maisteri itse tuparakennuksesta: solakka, pitkänlainen nuorukainen, tumma tukka ja viiksien alku ja suuret, vilkkaat, ruskeat silmät. Hänellä oli hiukan levoton, heippaseva käynti, kun hän pihan poikki kulki kantaen veneeseen pyssyään ja matkalaukkuaan. Aatu otti ne vastaan veneeseen ja maisteri jäi seisomaan emännän rinnalle törmälle, johon samassa isäntäkin nousi kuivaten kastuneita saapasvarsiaan ojanvarren nurmikkoon.

– No nyt se on sitä myöten valmista, virkkoi Alanteen isäntä mielihyvissään puukkoa tuppeen painaessaan. – Elä muuta kuin ala solottaa alas virtoja!

Emäntä heittäytyi vähän surulliseksi ja puhui puoli-itkuisella äänellä:

– Jääpi kai nyt taas autioksi Alanteen talo, tänne minä yksin lasten kanssa syystöitä hoitamaan. Ja eikö pyörähtäne taas kuukausi, ennenkuin te olette Oulussa mutkin käyneet.

– Voipipa mennä, voidaan joutua välemminkin. Vaan totta siellä käydä pitää, jos mieli elää.

– Niin tuo lie! Emäntä huoahti pari kertaa ja kääntyi sitten hilpeämmällä äänellä maisteria puhuttelemaan:

– Tyhjä sija tähän nyt jääpi maisterinkin jälkeen, kesäkauden tässä jo aivan ehdittiin tottuakin toisiinsa.

– Se on totta, emäntä, vastasi nuorukainen. – Tuntuupa minustakin taas melkein vastenmieliseltä lähteä täältä pois suureen maailmaan, täällä on ollut niin rauhallista ja niin hyvin on tultu toimeen.

– No kumma se on, miten tuo maisterikin niin on ehtinyt tottua näihin köyhiin oloihin ja meihin oppimattomiin ihmisiin.

– Se on nähkääs sitä, emäntä, että minä nyt vasta olen tätä elämätä oikein oppinut tuntemaan ja täällä maan sydämmessä on paljo sellaista, joka vetää puoleensa.

– Tulkaa sitten toisena kesänä takasin.

– Eihän sitä tiedä. Jos mieli tekisikin, niin pitkä on matka.

Isäntä oli tähän keskusteluun osaaottamatta istunut ojan partaalla ja kaivellut saappaan kärellään hiekkaa, mutta siltä näytti, että hänkin täydelleen hyväksyi ne tunteet, joita hänen eukkonsa tulkitsi. Lopuksi virkkoi hänkin sentään:

– Tulkaa milloin niikseen sopii, vanhat tuttunne täältä löydätte, vaikkeivät ole tämän kummempia.

Mieliala yritti siinä käymään hiukan juhlalliseksi, mutta sen katkasi emäntä kutsumalla matkamiehet vielä tupaan lähtökahvia juomaan. Itse meni hän edeltä, isäntä seurasi verkalleen perästä. Maisteri jäi vielä hetkiseksi mietteihinsä törmälle seisomaan ja hänen katseensa siirtyivät väkisinkin tarkastelemaan tuota edessä olevaa, aamupäivän paisteessa kylpevää järvimaisemaa. Hänen silmänsä sitä ikäänkuin jäähyväisiksi hyväillen hivelivät, olihan sekin jo kesän kuluessa käynyt hänelle niin tuttavalliseksi. Eihän se nyt oikeastaan kauniskaan ollut tuo maisema, eihän siinä ollut paljo mitään siitä, mitä »ihanoilla näköaloilla» tavallisesti tulee olla: Saaririvi tuossa selän keskellä vihanta ja lepposa, ranta sen takana, matala pajukkoranta, joka vähitellen kohotessaan muuttui koivikoksi ja jolla takalistonaan oli korkea harju ja siinä kasvava tumma hongikko. Mutta siinä oli jotain niin alkuperäistä, niin tuoretta, niin vilpittömästi ystävyyteen pyrkivää, siinä oli sen keskessä elävän kansan luonnetta ja siksi se oli käynyt niin rakkaaksi. Korutonta, karua, suljettua, mutta sittenkin niin sydämmellistä.

Lähdön hetki joutui. Kättä pistettiin viimeisiksi jäähyväisiksi, keula työnnettiin irti rantahiekalta ja käännettiin länttä kohden ja raskas alus lähti vähitellen lipumaan suvannon poikki ja siitä Vuokin virtoja alaspäin Kiannan koskia kohden. Aatu istui airoissa ja veteli verkkaan ja maltillisesti, niinkuin alkutaipaleesta tulee, isäntä huopaili perässä ja tynnyrein päällä keskellä venettä istui maisteri ja seurasi haaveksivin katsein rantamaisemia, jotka vähitellen matkan eestyessä vaihtelivat. Pakina ei luistanut alussa taivalta, kukin istui ääneti hautoen mielessään omia hiljaisia tuumiaan.

Maisterilla – sillä nimellä oli Juusoa siellä maalla mainittu, vaikkei hän vielä ollut kuin pelkkä ylioppilas, – oli omituinen tunne mielessään venheen yhä loitommas poiketessa näiltä tutuiksi käyneiltä sydänmaanseuduilta: oli kaipausta, mutta oli iloakin. Hän tunsi ikäänkuin syvää kiitollisuutta sydämmessään. Hän oli mielestään tänä kesänä niin äärettömän paljo oppinut, hänellä oli aivan kuin silmät auki revenneet ja hän oli oppinut katsomaan elämää aivan uudelta, syvällisemmältä kannalta. Olihan hän henkisesti niin suuressa määrin rikastunut, hän oli saanut ajatuksilleen ja harrastuksilleen nyt vasta varman pohjan, sillä nyt vasta oli hän mielestään oppinut katsomaan elämätä pintaa syvempääkin. Ei hän tiennyt miten se oli käynyt ja mistä hän sen oli oppinut, mutta siinä istuessaan tervatynnyrein selässä ja ohiliitelevää maisemaa tarkastaessaan, hän nyt vain itsekseen ihmetteli sitä, miten hän ennen oli voinut ajatella ja tuntea niin sokeasti ja lapsellisesti.

Kulku alkumatkan tyyneillä suvantovesillä oli niin tasasta, niin hiljaista ja yksitoikkoista, että se ikäänkuin väkisin houkutteli mietteisiin vaipumaan. Juuso antoikin ajatustensa vapaasti liidellä ja juurikuin jonkunlaista tilitystä varten latoa hänen eteensä vanhempia muistoja ja myöhempiä kokemuksia.

Eihän hän ollut ennen vähääkään ymmärtänyt sitä kansaa, jonka lapsi hän oli, se, mitä hän silloin oli haaveksinut elämäntyöstä kotimaansa ja kansansa puolesta, se oli kaikki ollut utuista hämärätä. Olihan hän tosin koko ylioppilasaikansa ollut kansallismielinen ja kansanvaltainen, olihan hän innostunut puhuessaan ja ohjelmoidessaan velvollisuuksistaan isänmaata ja kansaa kohtaan ja hän olisi koska tahansa voinut vuodattaa sen puolesta sekä kyyneleitä että verta. Mutta nuo käsitteet olivat olleet kaukaisia, verettömiä, »maa ja kansa», ne olivat vain yleisiä aatteita ja koko se innostus oli kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Ydintä puuttui, sydäntä puuttui.

Eikähän se sentään ollut niin varsin kummaakaan. Missäpä olisi Juuso tullutkaan lähemmin syventyneeksi tuon kansan sisälliseen elämään ja sen elämisen toiveisiin ja tarpeisiin. Hän oli kaupungin lapsia ruotsinvoittoisesta pikkukaupungista, hänen kotinsa, tuomari Häggqvistin koti, oli niitä yliluokan koteja, joista varsinaista kansaa katsottiin alaspäin ikäänkuin halvempaan rotuun. Ja hänellä oli itsellään ollut kaikki nuo yliluokan katsantokannat ja ajatustavat kun hän viidettä vuotta sitten tuli ylioppilaaksi ja kävi ylioppilaselämään osalliseksi. Siellä tulvahti häntä vastaan rikas virtaus uusia aatteita, uusia ihanteita. Juusossa tapahtui jyrkkä käänne. Hän muuttui kansan mieheksi, muuttui suomenmieliseksi ja hänestä tuli, niinkuin jyrkkäin vastakohtain miehistä ainakin, punaisiakin punaisempi. Hän ahmi sisäänsä noita hänelle vereksiä, kauniita kansallisuusaatteita, hän hehkui taistellessaan ylioppilaspiireissä niiden puolesta ja riemuitsi ennakolta ajatellessaan minkälaisella innostuksella ja tarmolla hän elämänsä läpi työskenteleisi suomalaisen kansan hyväksi, sen korottamiseksi ja sen kielen ja oikeuksien puolustamiseksi. Hänessä oli tulta ja hänessä oli voimaa. Suomenkieltä hän aluksi osasi huonosti, vaan hän opetteli sitä, oppikin tavattoman pian ja rupesi sitä uutterasti käytännössä viljelemään. Niin kirjoitti hän jo ensi ylioppilasvuosinaan osakunta-albumeihin pieniä, intoa hehkuvia runoja ja näppäriä kertomuksia ja viime vuonna oli hän aikakauskirjoihin kirjoitellut joitakuita pienempiä kyhäyksiä taiteen alalta – estetiikka oli näet hänen mieliainettaan. Ja Juuso Tuominen – tällaiseksi oli hän näet muuttanut Josef Häggqvistin nimensä – oli pian laajemmissakin piireissä tunnettu reippaaksi, lahjakkaaksi, innokkaaksi suomenmieliseksi nuorukaiseksi, josta voitiin toivoa paljo.

Itseään häntä kumminkin oli kiusannut se, ettei hän vielä aivan hyvin eikä vapaasti osannut käytellä suomenkieltä eikä käyttää sitä puhtaasti ja kauniisti. Siitä syystä oli hän viime kevännä päättänyt matkustaa kesäksi kauas maan sydämmeen, siellä lukujen ohessa täydellisesti kieltä oppiakseen. Hän halusi oppia sitä erästä erityistäkin tarkoitusta varten. Jo vuosia sitten oli hän näet suunninnut ja alulle pannut suuren, suomenkielisen, kaunokirjallisen teoksen, historiallisen näytelmän, hänkin vähän kartuttaakseen vielä köyhänpuoleista suomenkielistä kirjallisuutta, ja siellä hyvällä kielimaalla hän tahtoi sen valmistaa.

Siksi oli hän viettänyt kesän kaukana Suomussalmen syrjäkylässä aivan talonpoikaisen kansan keskuudessa. Siellä oli hän nyt ensi kerran oikein päässyt tutustumaan suomalaisen maalaisrahvaan luonteeseen ja elämään; hän oli löytänyt siellä sen syvämielisen, sydämmellisen, suoran suomalaisen kansan, jota hän kyllä ennenkin oli rakastanut, vaan jonka hän nyt vasta tunsi ja josta hän siitä syystä nyt oli oppinut kaksinkerroin pitämään. Nyt tänä kesänä oli hän mielestään tehnyt varsinaisen molemminpuolisen lemmenliiton tuon kansan kanssa, nyt hän sen ymmärsi ja se ymmärsi hänet.

Kesä oli kulunut. Kun Juuso nyt taas oli sieltä matkalla etelään päin sivistyneiden asuinmaille, ottamaan osaa heidän rientoihin ja riitoihin, niin olipa hänellä mielestään niin kovin paljo kokemusta tuotavana mukanaan noihin puoluetaisteluihin, jotka näihin aikoihin kiinnittivät hänen, niinkuin monen muunkin nuorukaisen, kaiken huomion puoleensa. Hänestä tuntui ikäänkuin hänellä nyt olisi ollut jonkunlainen avoin valtakirja esittää siellä, mitä Suomen kansa toivoo ja tahtoo: hiljaista, sitkeätä työtä, sitä sen olemus opettaa, ei se rakasta isoa ääntä eikä kiihoittunutta, keinotekoista intoilua, työtä vain ja järkähtämätöntä, vilpitöntä pyrkimistä eteenpäin. Sen käskyn mukaan aikoi Juusokin näistä puolin ruveta vaikuttamaan, tätä muurahaisen taistelutapaa tahtoi hän koettaa saada käytäntöön. Työtä, vilpitöntä, uhraavaa työtä isänmaan hyväksi, kansallisuuden, kansanvaltaisuuden hyväksi – sellainen ohje on sopiva ja kunniakas suomalaiselle nuorukaiselle.

Noita mietiskeli Juuso matkan verkalleen eestyessä. Ja aina väliin haasteli hän saattajainsa kanssa, kyseli kaikkia ja pani mieleensä, tahtoen ikäänkuin käyttää hyväkseen vielä tuota viimeistä yhdessäoloa oppiakseen ja rikastuakseen. Samalla hän nautti ohi liitelevän luonnon suuruudesta ja mahtavuudesta. Oli jo saavuttu vuolaille koskivesille, jossa venhe lastuna nakkelehti vaahtoaaltojen lomissa, puikkelehti särmäisten kallioiden kupeitse ja hyökkäsi nuolena alaspäin nielevään kuiluun. Hän katseli laskijain kylmää tyyneyttä, heidän räpäyttämätöntä varmuutta ja värähtämätöntä jäntevyyttä ja hän ajatteli, että noin se olisi työ tehtävä, noin ne vastukset voitettaisiin.

Kuljettiin päivä ja toinen, oli jo laskettu Emäjoen pääkosket ja kolmantena päivänä soluttiin suvantoa pitkin sen suuta kohden sinne, missä Kiannan haara laskee Oulunjärveen.

– Ja tähän Paltaniemeenkö se maisteri sitten todellakin meistä jää? kysyi isäntä kun siinä aamupäivällä soudettiin Paltamon ensimmäisten talojen ohi.

– Tähän jään päiväksi, saatte soutaa edeltäpäin. Onhan vähän ikävätä kesken aikojaan erota matkueesta, vaan ehkäpä vielä joella tavataan.

– Tavattaneeko, tässä tuota olisi yhdessä menty vaikka Ouluun asti.

– Niinpä olisi. Vaan kovin tekee nyt mieleni tavata tuota vanhaa ystävää, joka juuri asuu tuossa niemen kärellä. En ole nähnyt häntä pariin vuoteen, ennen oltiin joka päivä yksissä.

– No kun niin on, niin eipä muuta kuin lasketaan maihin.

Jo Pohjanmaalle lähtiessään ja sitten pitkin kesää oli Juusolla ollut tuumana käydä palatessaan tervehtimässä vanhaa toveriaan Heikkiä, joka ennen oli ollut hänen uskotuimpia ystäviään, mutta joka nyt jo kohta pari vuotta oli ollut Helsingistä poissa, asuen vanhempainsa luona maalla. Ennen oli Heikki myöskin ylioppilaspiireissä ollut niitä joukon innokkaimpia ja tulisimpia, Juuso ja hän olivat mietteiltään hyvin soveltuneet yhteen, yhdessä he olivatkin lukemattomia kertoja unelmoineet tulevaisuudestaan ja vaihtaneet tuumia ja tunteita. Vaan viimeksi kun Juuso oli Heikin tavannut, oli hän jo ollut vähän enemmän pessimismiin kallistuva ja mieleltään suljettu. Sittemmin oli Heikki kadonnut Helsingistä pois, perheelliset olot ja lukujen hidas edistyminen olivat saattaneet hänet pakenemaan yliopistosta kauas kotiin maalle. Sen jälkeen ei ollut Juuso kuullut ystävästään paljo mitään, tämä ei ollut kirjoittanut eikä kertonut tuumistaan eikä mietteistään, oli melkein tuntunut siltä, kuin hän olisi aivan tahtonut sulkeutua yksinäisyyteensä. Ja siitäkin syystä tahtoi Juuso nyt tavata tätä vanhaa toveriaan omin silmin häntä nähdäkseen ja omin suin puhutellakseen.

Jo laski vene hiekkaiselle rannalle, metsäherra Grönbergin, Heikin isän, rantaan. Miehet nostivat Juuson tavarat törmälle ja itse lähti Juuso, heitettyään viimeiset jäähyväiset ystävällisille saattajilleen, astumaan taloa kohden.

Pihalla tuli Heikki vastaan, – sillä Heikkihän se oli tuo, vaikka Juuson oli häntä alussa vaikea tuntea vanhaksi toverikseen. Hän oli vanhentunut, käynyt lihavaksi ja partaseksi, tukka oli kulunut hienoksi ja kasvoilla oli omituinen harmaja väri. Vaan oudoin oli sittenkin ilme silmissä: niissä oli jokin vieras kiilto, kylmä, levoton ja arka, niistä näytti loistavan jotain salattua intohimoa – niinkuin käärmeen katseista! Ensi silmäyksellä Juuso säikähti tuota katsetta, siinä oli hänestä jotain ilkeää, itsekästä, jota ei ollut ennen. Vaan seuraavassa tuokiossa se kiilto oli jo poissa, hän ei sitä muistanutkaan enää, vaan huudahti iloisena:

– Terve mieheen, vanha ystävä, oletpa sinä paisunut ja parrottunut.

– Terve tuloa, Juuso. Ja sinä pysyt yhtä hintelänä miesnä kuin ennenkin. Kuulin sinun matkustaneen Kiannalle suomenkieltä oppimaan, sieltäkö nyt palaat?

– Sieltä, siellä olen oppinut sekä kieltä että mieltä. Vaan miten on nyt sinun laitasi, vanha poika?

– Tuossahan tuota on elettynä yksin päivin. Käydäänpä taloksi ja tarinoidaan sitten.

Juuso tervehti talonväkeä, kohta kutsuttiin päivälliselle ja sen syötyään menivät toverukset puutarhaan, viskausivat mukavasti lepäämään pientareen pehmeälle nurmelle. Oli kaunis ja helteinen syyskesän päivä, niityltä aidan takaa tuoksahti kuivuneen heinän suloinen lemu ja lepposasti loiskahti aalto rannassa törmän hiekkaa vastaan. He makailivat siinä hetkisen ääneti, tarina ei tahtonut oikein lähteä luistamaan, oli kuin jotain vierasta olisi ollut välissä. Vasta vähitellen ja melkein kuin varovaisesti rupesivat he toisilleen kertomaan eroajan havaintoja ja kokemuksia.

Muutosta oli tapahtunut kumpaisessakin sitten viime näkemän. Ijän mukana oli tullut vakavampia tuumia ja käsitteet olivat selventyneet. Mutta molempain kehitys oli käynyt koko joukon eri suuntaan. Juuso puhui ensin omista tuumistaan ja aikeistaan, kertoi koko ajan toimekkaana touhunneensa mukana ylioppilaselämässä, tosin vähän haitaksi luvuilleen, vaan pitihän sitä elää muassa. Olihan hän kumminkin sekä lukenut että kirjoitellut, mutta kesken olivat vielä työt, niitä piti taas lähteä jatkamaan Helsinkiin.

Heikki pysytteli aluksi harvasanaisena mikäli hänen omiin toimiinsa ja aikeihinsa tuli. Kertoi kumminkin viime aikoina ahkerasti työskennelleensä ja sinne Helsinkiin oli hänenkin aije nyt tulla tuloksia näyttämään. Ensi ajat maalla oli hän ollut hiukan sairaloinen ja verkkasen paranemisensa aikana oli hän tullut tarkemmin ajatelleeksi, kuinka paljo siellä yliopistossa oli kouhoteltu ja tuhlattu aikaa mielettömään touhuamiseen ja turhaan intoilemiseen. Ja vähitellen lämpeni Heikkihin tarkemmin kertomaan noita mietteitään, joita hän aluksi näytti aikovan pitää ominaan.

– Siinä oli vuosi aikaa minun kehityksessäni jonkunlaista aukkoa. Sitä ennen touhusin minäkin, kuten tiedät, ilman suuntaa ja päämäärää, siitä herättyäni mulle selvesi, että ihmisellä pitää olla, kullakin itseään varten ja todellisuuden pohjalla, viitotettu tie, jos mieli saada maailmassa jotakin aikaan. Pelkkä innostus, olipa kuinka isänmaallinen tahansa, se käy sittenkin korukuoreksi, sillä ei ole todellisuudessa pohjaa eikä sillä hyödytetä mitään. Jokaisen on pidettävä huolta etupäässä oman itsensä kehittämisestä ja korottamisesta, muu innostus on arvotonta. Ja kun kukin puolestaan valmistaupi yhteiskuntaan hyödylliseksi jäseneksi, silloin edistää hän myös paraiten yhteishyvää.

– Sinusta on tainnut tulla täällä maalla suuri egoisti, virkkoi Juuso leikillisesti, voimatta kumminkaan estää äänessään soimasta puoleksi tottakin.

– Niin, miksi sen katsot, se voi olla avu sekin, ja varsinkin nykyjään.

Heikki viskausi melkein halveksivasti selälleen ja jäi siihen äänettömänä ja liikkumattomana makaamaan. Juuso lepäili vieressä ryntäillään, oli ääneti hänkin hetkisen ja pureskeli miettivänä heinänkortta, joka hänellä oli hyppysissään; hän tunnusteli tuossa Heikin äänessäkin jotain outoa ilmettä – vai muistiko hän vanhastaan hänen äänensä väärin? Sitten oikasi hänkin jäsenensä suoriksi, pisti kädet pään alle ja tarinoi siitä ylöspäin katsellen verkalleen ja melkein kuin itsekseen:

– Tavallaan olen minä tänä kesänä tullut tekemään melkein samansuuntaisia havaintoja kuin sinä, vaikka johtopäätökset aivan eroavat. Olihan se meidän, monenkin, intoileminen siellä ylioppilaspiireissä enimmäkseen hyvin ponnetonta. On puhuttu asioista, joita ei ole ymmärretty, sokeina on saarnailtu ihanteista ja elämäntöistä, joilla ei ole todellisessa tajunnassa ollut riittävää perustusta. Me olemme huutaneet eläköötä isänmaalle ja vannoneet ikuista palvelusta suomalaisen kansamme hyväksi. Mutta me emme ole käsittäneet oikein tuota rakkautemme esinettä eikä sen tarpeita. Ei se tarvitse kuulla julkihuudettavan innostustamme, se tarvitsee työtämme, työtä puhtaasti kansallisten periaatteiden pohjalla, mutta myöskin vilpitöntä ja itsekkyydestä vapaata työtä. Minunkin tunteeni tätä kansaa kohtaan olivat ennen, joskin tulisia, kumminkin hyvin epämääräisiä, nyt olen saanut tunteitteni esineeksi elävät ihmiset, selvää lihaa ja verta, siis jotakin suoranaista, jonka eteen kannattaa työskennellä.

Hän kuuli Heikin vieressään hiljaa myhähtävän ja katkasten lauseensa pyörähti hän hämmästyneenä kohti katsomaan. Heikkikin nosti päänsä nurmikosta ja matki hiukan ivallisesti:

– »Jonka eteen kannattaa työskennellä» – kuule, vieläkö siellä Helsingissä haaveksitaan noita vanhoja korulauseita?

– Haaveksitaan?

– Niin, mitä se tuo puhe on muuta kuin haaveksimista, tuulen pieksämistä, jos mennään ytimeen asti. Työtä kansan ja maan hyväksi – höpsistä, itsensä hyväksi se sittenkin jokainen pohjimmalta tekee mitä tekee ja niin pitääkin. Maan ja kansan hyväksi vain puhutaan – sekä tehdään työtä välillisesti.

– Kuule Heikki, noin et ajatellut ennen?

– Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä, yhtä vähän kuin muutkaan, silloin ylipäätään en ajatellut, mentiin vain mukana räyhäävässä joukossa, huudettiin ja äänestettiin. Se oli sitä edellisiltä polvilta perittyä, arvostelua kaipaavaa innostusta, seurattiin sokeasti noita vanhoja epäjumalia. Nyt en ole ollut pariin vuoteen Helsingissä, mutta minusta tuntuu ikäänkuin luissani, että sen suunnan pitäisi olla muuttumaisillaan. Eiko olekin?

– En tiedä, mahdollisesti. Onhan noita tuollaisia mietteitä kuultu siellä lausuttavan. Mutta minä en usko että se muutos tulisi olemaan parempaan päin. Se veisi sellaiseen omaan puoleensa vetämiseen, sellaiseen leipäinnostukseen, joka hajoittaisi kaikki yhteiset, ylevämmät riennot ja riistäisi aatteellisuuden nuorisosta. Tosin olen minäkin, kuten sanoin, sitä mieltä, että on oltu sokeita, on huudettu päättömästi.

– Siinäpä se. Mutta eihän tuollainen huumaus, tuollainen henkinen humala, voi ijänkaiken kestää, täytyyhän siitä selviytyä. Ja mihinkäpä silloin selväpäisinä päästään siitä, että jokainen huomaa oikeudekseen ja velvollisuudekseen pitää omasta menestymisestään etupäässä huolta. Syntyy kilpailu, ei auta, kilpailu yksilöjen kesken, mutta se onkin tarpeellista. Ja samalla huomataan, että se kokonaisuudellekin on onnellisinta.

– Kaunis onni. Kaikki yhteistoiminta laimenee, kukin vahtii vain omaa kannikastaan.

– No niin, ennen kuunneltiin vain kuohuvia tunteita, nyt tarvitaan jo järkeäkin, – onpa aika tarvitakin.

Heikki viskasi lastun, jota hän siinä jutellessaan oli vuoleskellut, kauas aidan yli ja hypähti istumaan. Juusokin ojentihe pystöön, sytytti tupakan ja virkkoi naurahdellen:

– Sinähän olet täällä pitkällisessä yksinäisyydessäsi rakentanut kokonaisen, oman filosoofisen opin itsellesi, hyvin aineellisen ja siksi juuri pessimistisen. Mutta nähdä saamme kauanko se kestää itselläsikään, kunhan taas ryömit esiin piilostasi ja puutut osalliseksi elävään elämään.

– Saamme nähdä. Eikä se ole uusi oppi, se on hyvin vanha, vaikka se nyt meillä vähän aikaa on ollut unhotettuna – taikka on luuloteltu sen niin olleen.

– Niin no, elkäämme riidelkö. Meillä nyt on tuosta kerran erilainen katsantokanta. Katsoppas, tuolla soutaa venekunta nuotalle. Tule, kävellään rannalle katsomaan apajan vetoa.

He olivat nouseet ja kävelleet puutarhan rantapäähän ja laskeusivat siitä hiekkaiselle ahteelle, jota myöten yhä tarinoiden astelivat niemen kärkeen, jonka kohdalle nuottamiehet laskivat apajansa.

Juuso vilkasi kävellessään monta kertaa sivulta päin toveriinsa ihmetellen kuinka suuressa määrin tämä näinä vuosina oli muuttunut, eihän hän tahtonut tuntea miestä ollenkaan samaksi. Mistä sillä nyt on tuo varmuus ja tuo päättäväisyys? Ja mistä on kotosin tuo kylmä, laskeva itsekkäisyys, joka ilmeni hänen puheistaan, hänen äänestään, hänen katseestaan, jos kohta hän koettikin sitä peitellä? Vaikuttaako maaseudun yksinäisyys tuohonkin tapaan, sitä ei Juuso itse ollut kokenut? »Oma itse, arvosteleva järki», nuo sanat ilmenivät niin usein Heikin pakinoissa, että niitä melkein täytyi käsittää hänen jonkinlaisiksi määrääviksi ohjeikseen ja niitä avujahan hän sanoikin ihmiselämän ainoiksi, oikeiksi oppaiksi. Tunnetta hän pilkkasi, mikä vastakohta entisyydelle! Se on outo oppi tuo, jonka hän on rakentanut itselleen ja se näyttää hänessä jo kasvaneen vakuutukseksi. Aikooko – aikooko hän todellakin noiden itsekkäiden ohjeiden mukaan ruveta suunnittelemaan vastaista elämätään ja vastaisia töitään? Sitä oli Heikistä vaikea uskoa. Vaan sittenkin, hän sanoo itse kehityksessään olleen jonkun aukon, jonka yli päästyään hänelle oli maailmankatsantonsa selvinnyt. Olisiko, olisiko mies hyljännyt entiset ihanteensa ja tunteensa tuohon ammottavaan aukkoon ja ainoastaan pelastanut sieltä kylmän järjen vastaiseksi seuraajakseen?

Ajan oloon se kai nähtänee, arveli Juuso, joka ei kumminkaan vielä voinut luottaa hetkellisiin havaintoihinsa, eikä tohtinut tehdä niistä varmaa johtopäätöstä.

Keskustellen yhteisistä tuttavistaan ja vanhoista muistoistaan kävelivät he tuntikausia siellä hiekkasella rannalla illan vilpastuessa. Ja vielä yön maattuaan toverinsa kodissa hankkiusi Juuso aamulla matkaa jatkamaan. Hän lyöttäysi taas muutamaan alas kulkevaan tervaveneeseen siinä matkustaakseen Oulunjärven poikki ja jokea ja koskia alas merta kohden. Hänen täytyi joutua, asiat kiirehtivät. Matkallaan Helsinkiin oli hänen näet vielä viivyttävä kotikaupungissaan hankkimassa lukurahoja. Ne rahat, rahat, ne tekivät aina vastusta, aina ne olivat lopussa ja aina täytyi hankkia uusia lainoja, – tiesi miten niitä taas saaneekaan. Sitten Helsinkiin.

Kuukauden perästä aikoi Heikkikin ilmestyä Helsinkiin. – Sielläpä sitten taas tavataan, virkkoi hän Juusolle kun aamulla saatteli tätä rantaan, jossa odotti lähdössä oleva tervavene.

– Ja sielläkö sinä aijot ruveta toteuttamaan uutta viisaustieteellistä oppiasi, virkkoi Juuso naurahdellen nostaessaan tavaroitaan veneeseen.

– Varo vain, ettei se sulta jää noudattamatta, sillä se on ainoa oikea ja jokaiselle tarpeellinen, vastasi Heikki, hänkin hymyillen, mutta samalla melkein isällisellä varmuudella.

– Kiitos neuvosta, – saa kai sitä sentähden tutkia.

– Tutki vain. Ja onnea matkalle!

Raskas paltamo lähti verkalleen lipumaan saarettomalle ja aavalle, mutta tällä kertaa melkein tyyneelle selälle, jonka takaa tuskin rannikkoa kuumotti. Keula kääntyi länteen päin, Niskan korvia kohden ja vauhtiinsa päästyään loittoni alus selälle päin tasasesti ja varmasti, hiljenemistään hiljeni rannalla kuuntelijalle airojen tahdikas loiske.

Heikki se seisoi siinä rannalla kuunnellen ja seuraten silmillään venosen kulkua. Mutta sitä hän ei kumminkaan ajatellut, hän oli vaipunut muihin mietteisiin. Hän seisoi siinä ikäänkuin muistossaan tarkastellen jotakin kaukaista unelmaa, jotain innostuttavaa kuvaa, joka paljo, paljo aikaa sitten oli häntä lämmittänyt, vaan sitten kylmennyt ja jäänyt unohduksiin. Nyt se oli Juuson puheitten kautta taas palannut mieleen, vaikka entiseen verraten kelmeänä ja himmeänä, ikäänkuin vainajana. Oli se ollut aikaa sekin, ja onnellista se oli ollutkin, sitä oli silloin tuntenut itsensä niin lämpimäksi, niin voimakkaaksi, niin rautarohkeaksi. Mutta se oli sittenkin ollut haaveilua kaikki, turhuutta.

Venhe souti jo palkosen kokoisena kaukana selällä, airot vain soutaessa välkähtelivät kullalta päiväpaisteessa, ja Heikki seisoi yhä törmällä mietteissään. Mutta silloin hän yhtäkkiä havahtuikin ja lähti nopein askelin kulkemaan taloa kohden. Työhön, lukuihin – hän olikin siinä vieraan takia laiminlyönyt melkein kokonaisen vuorokauden.