A2A-A1A-AD5-JGA-P4A-72B-88D
Versio 1.2
© Seppo Kuivakari 2012
Kannen kuva: Andrew Polushkin
Tätä teosta suojelevat Suomen ja kansainväliset tekijänoikeuslait. Teoksen kopioiminen ja levittäminen ilman tekijänoikeuksien haltijoiden lupaa on rikos.
ISBN 978-952-5881-11-0 (EPUB)
Valon kääntöpiiriä seuraa enää uni.
JUMALA EI KOSKAAN PUHU KOJOOTEILLE KAUNEUDESTA
Tasankoihmiset loikoilivat kuumassa tuhkassa liikahtamatta juurikaan aloiltaan. Heitä ei ollut montaakaan, ehkäpä vain kourallinen. Eräs heistä, se, jonka käsi oli jollain tavoin vioittunut, pyöräytti metallista hyrrää saadakseen sen viimein kaatumaan kyljelleen. Yritys oli ponneton eikä onnistunut edes horjuttamaan hyrrän tasaista, punahehkuista liikettä. Silti tasankoihmiset hymyilivät. Hyrrä oli niin kaunis ja mittasuhteiltaan hypnoottisen järkähtämätön. Se oli kuin mahonginpunainen täysikuu, joka peitti levollisesti horisontin kuivan ja halkeilleen tasangon yllä.
Vaikka oli vasta iltapäivä, oli jo hämärää. Maan raoista loimuava kaasu väritti tasangon ilmeikkäästi mutta samalla niin kalpean kirkkaasti. Tasankoihmiset aavistivat mitä se tarkoittaa: valo oli enää loputtomia halkeamia ajassa. Tuulenpuuska kuljetti kiiltävän, rypistyneen suklaapaperin tuleen. Palaessaan se välkähti suurieleisesti. Tasankoihmiset taputtivat laiskasti käsiään. He söivät runsaasti suklaata sekä keksejä, ja varsinkin tuulisina päivinä paperia paloi usein.
Reunimmaisin tasankoihmisistä, se, jolla oli mustat silmänaluset, avasi suorakulmion mallisen, samettisen soittorasian vihreän kannen. Rasian metalliset äänet häipyivät saman tien ohueen ilmaan, kuin tuo musiikki olisi ollut jotenkin kaiutonta ja kevyttä, haikeaa, mutta samalla niin kivutonta. Sitten oli taas hiljaista. Kuului vain palavan kaasun heltymätön ritinä.
Kojootit, varsinkin se, jolla oli jäljellä vain yksi silmä, istuivat hiljaa vanhan, kolhuisen maljan luona kauempana tasankoihmistä, jotka eivät enää millään tavoin välittäneet siitä. He olivat toivoneet niin kauan, että maailmakin oli heille jo heltynyt: kuusta oli tullut horisonttia suurempi ja kaikki meret olivat aikaa sitten kuivuneet. Kojootit kadehtivat tuota ihmisten loputonta huikentelevaisuutta, mutta silti ne varjelivat maljaa yltyvältä tuulelta kerääntymällä tiiviimmin sen ympärille.
Tasankoihmiset huokaisivat. Sitten se, jonka käsi oli jollain tavoin vioittunut, pyöräytti hyrrää uudelleen.
LASIKATTO
Oli varhainen ilta. Satoi raskasta, hidasta lunta. Silti taivaalta saattoi erottaa pienen mustan reiän, kuin loven tai halkeaman.
Nainen istui raitiovaunun kuhmuraisella peräpenkillä. Sylissään hänellä oli suurikokoinen valokuva keski-ikäisestä naisesta. Kuva kulki hänen käsiään pitkin juuri oikean kokoisena ja säyseänä. Kuvan naisella, joka ei kuitenkaan ollut sama nainen kuin raitiovaunussa, oli käsissään matalakorkoiset avokkaat ja hän hymyili salaperäisesti kameralle.
Kolmen pylvään pysäkiltä, siitä kohdin mistä rauniokaupunki alkaa, raitiovaunuun nousi nuori tyttö. Hän istui naisen viereen ja käänsi jalkateränsä varovasti sisäänpäin.
Nainen tiesi, miten tuskallista oli pitää lasimurskaa kengissään. Tieto siitä teki hänet surulliseksi. Hän pakeni ajatuksiinsa tyttöä katsellen. Sitten hän säpsähti; hetken aikaa hän ehti jo luulla tytön muuttuneen pojaksi. Tyttö poistui kuitenkin raitiovaunusta jo seuraavalla pysäkillä, eikä nainen saanut varmuutta epäilyilleen.
Vaunun sillalla soittokello helähti, arasti kuin tiuku, jonka jäseniä särki. Sitten vaunu nytkähti uudelleen liikkeelle. Nainen kääntyi katsomaan tytön perään. Lumisade oli lakannut, ja vaikka vaunun ikkunat olivat yhä uppiniskaisessa kuurassa, hän erotti selvästi verijäljet tytön kenkien painaumissa. Hän oli tietoinen siitä, että raunioilla viihtyvät ihmissudet haistavat jäljet helposti.
Vaikkei kaihtanutkaan velvollisuuksiaan, tahditon hän ei halunnut olla. Hän käänsikin katseensa nopeasti takaisin. Olihan hän varma, että maa järisisi kohta uudelleen, että lumisade alkaisi kohta uudelleen, ja että tyttö nousisi raitiovaunuun jälleen uudelleen, kolmen pylvään pysäkiltä.
YTIMEN PELKO
Kun noki peitti jo koko maanpiirin, lakkasivat ihmiset uskomasta auringonkorjaajiin ja ryhtyivät vainoamaan heitä. Kaikkialla maailmassa raivostuneiden ihmisjoukkojen perässä kulkivat myös koulutetut lapset, jotka keräsivät talteen kallisarvoiset ja harvinaiset työkalut ja polttivat ne suurissa masuuneissa suolan ja rikin kera.
Kun nokea satoi kuitenkin lisää ja ainoat valonlähteet olivat enää vain harvoin öisin kukkivat begiininvalkoiset kukat, aikuiset itkivät ja raastoivat silmiään sekä korviaan pakokauhun vallassa.
Lapset eivät sitä kestäneet, mutta he olivat kohteliaita lapsia. He lupasivat, etteivät koskaan pilkkaisi vanhempiaan. Niinpä he jättäytyivät omiin maailmoihinsa. Kokemattomia olkapäitään kohauttaen he lähtivät liikkeelle kilometrien pituisina kulkueina. Varsinkin talvella heidän matkansa vei korkeiden vuorten jyrkille rinteille, mutta koskaan heitä ei pelottanut. Aina tavatessaan toisiaan he rakensivat korkeita ihmistorneja irrottaakseen aurinkoa kannattelevat raskaat pultit ja rautanaulat.
Valo palasikin, mutta nyt siinä oli outoja, mustia reikiä. Joka kerran kun tuuli yltyi, vaikkapa vain hiukkasen, saattoivat ihmiset kuulla niiden viheltävän kaihoisasti. Vihellys sai heidät ikävöimään auringonkorjaajia. Heitä ei kuitenkaan enää ollut.
Siitä lähtien musta vihellys ei antanut rauhaa niille, jotka olivat vaalineet aurinkoa vain oman elämänsä sankarina.
