JOHDANTO

li kulunut kaksisataa vuotta siitä, kun Elsam Veretön nousi murtuneen valtakunnan valtaistuimelle. Enemmistö oli alistunut uuden vallanpitäjän hallintoon helpottuneena, sillä veren sodan jälkeen voimakkaimmat hallitsivat kaupunkeja mielivaltaisesti. Elsam Veretön esitti, että nämä ”roskajoukot” pakotettaisiin yhteen.

Elsam Verettömän oikeutta valtaan kuitenkin koeteltiin ensimmäisinä vuosina. Verikenraalit, jotka sitkeydellään olivat tuoneet heikoille voiton, eivät uskoneet, että kokemattomasta Elsamesta olisi johtajaksi. Verikenraaleista vanhin, Manras Harvahammas, eteni pisimmälle, aina Valon poikien vallan keskittymään, Kabinettiin, asti.

Siellä, Kabinetin valkoisella marmorilla, ratkaistiin lopullisesti Elsam Verettömän oikeus valtaan. Manras Harvahammas, sotien suuri sankari, iski itsensä salvattujen ovien läpi ja ryntäsi edustajain saliin. Elsam odotti häntä yksin mutta valmiina.

Valon poikien laki määräsi, ettei Kabinettiin vihollisena astuva saanut tuoda mukanaan armeijaa, vaan hänen tuli tulla yksin ja todistaa siten kykynsä ja oikeutensa haastaa. Manras Harvahammas oli rikkonut monia lakeja, mutta tätä hän kunnioitti. Hän astui Elsamen eteen varmana voitostaan ja kumarsi.

”Minä haastan sinut”, hän sanoi kuivasti ja heitti lattialle sinettisormuksensa, jossa oli menneen ruhtinaan symboli.

”Ja minä hyväksyn haasteesi, kenraali”, Elsam vastasi ja heitti oman sormuksena lattialle.

Kolmenkymmenenkolmen päivän ajan he taistelivat, kunnes Elsam otti haltuunsa kaikki ne voimat, joita ei ollut joutunut käyttämään veren sodassa, ja iski kätensä Harvahampaan niskan lävitse. Harvahammas yski verta valkoiselle lattialle ja kurotti kohti sormuksia. Elsam nosti kätensä viimeiseen iskuun, mutta Harvahammas työnsi sormukset vasten hänen jalkaansa.

”Olkoon sitten niin, johtaja. Kaatukoon vanhojen Harvahammas ja johtakoon Veretön Elsam”, Harvahammas murahti.

”Haluatko elää, vanha ystävä?”

”Tässä maailmassa, nyt, kaiken jälkeen? En... en.”

Elsam nyökkäsi, ja vaikka päätös oli hänelle äärettömän vaikea, hän laski kätensä Harvahampaan veriselle niskalle ja repäisi pään irti. Hän irvisti inhosta ja käveli parvekkeelle.

Astuessaan ulos hän nosti pään ilmaan. Yleisö kohahti ja sitten hurrasi.

”Eläköön, Elsam, eläköön!” he huusivat yhä uudelleen ja uudelleen.

Siten Elsam oli vahvistanut oikeutensa valtaan ja myös Verettömän valta oli sinetöity verellä.

Vuodet Harvahampaan jälkeen olivat rauhallisia. Yleinen mielipide oli, että jos Valon poika surmasi toisen, tämä ansaitsi kuoleman. Usein syytetty teloitettiin hetimmiten, vaikka Elsam julistikin kovaan ääneen, että syytetyllä oli oikeus todistaa syyttömyytensä tai selittää tekonsa. Ymmärtävällä ja rauhanomaisella suhtautumisellaan Elsam nousikin hetkeksi esikuvaksi eksyneelle kansalle.

Ajatukset rauhasta ja anteeksiannosta eivät kuitenkaan olleet koskaan hallinneet Valon poikien mieliä. Veren heikentyminen ei ollut tuonut heitä yhteen, vaan heikompien ja vahvempien välille alkoi jälleen kasvaa kuilu. Vahvemmat kasvattivat eroa luomalla Valon poikia ylhäissyntyisistä ja estämällä heikompia tekemästä samoin. Lempeä Elsam ei osannut tiivistää uusia lakeja sellaiseen muotoon, joka olisi miellyttänyt kaikkia tai hillinnyt niitä, jotka olivat nopeita kiihtymään.

Nopeammin kuin rauhan sanat oli sanottu, alkoi muodostua ryhmittymiä, jotka asettuivat toisiaan vastaan. Kerran Elsam erehtyi puolustamaan heikompaa osapuolta. Vahvemmat vaativat tuomiota tälle henkiinjääneelle, mutta Elsam uskoi häntä ja antoi vapauttavan tuomion. Päätöksellään Elsam sai vihamiehiä linjan molemmin puolin. Heikommat pitivät häntä luopiona ja vanhan vallan uudelleen nostattajana, koska hän ei ollut kyennyt tai halunnut rangaista vahvempia väkivallasta. Vahvemmat taas pitivät häntä heikkojen kätyrinä ja liian alhaissyntyisenä ollakseen puolueeton.

Rauhan aikaa kesti viisikymmentä vuotta: Harvahampaan kuolemasta Pikku kapinaan asti. Jälleen kerran Valon pojat olivat ajautuneet heikkojen ja voimakkaiden väliseen kiistatilaan, jota pienet väkivallan purkaukset liennyttivät hetkeksi.

Elsam, pettyneenä siihen, miten nopeasti hänen kansansa oli unohtanut menneen, arvosteli kiivain sanoin omiaan ja julisti, ettei kukaan heistä enää ollut Valon poika, vaan kaikki olivat alhaisten ylimysten alhaisia jälkeläisiä. Heidän tulisi ansaita kunnioitus tekojensa, ei verensä vuoksi.

Siitä eteenpäin Valon poikia kutsuttiin verenmetsästäjiksi, vampyyreiksi tai verisieluiksi. Valon poikien historia ja suuret nimet suljettiin ovien taakse eikä sodista saanut enää puhua.

1. luku

KOTKANSILMÄ

uo silmät. John Vern hotki ruokaansa tietäen, että häntä katsottiin. Silmät olivat keltaiset kuin kotkalla ja ne löysivät hänet mistä ja milloin tahansa.

Ota lisää viiniä, mieli käski.

John tarttui maljaan kuin se olisi ollut viimeinen maailmassa ja täytti suunsa ja kurkkunsa. Viini oli suloisen makeaa, mutta hän oli niin janoinen, että veti sitä henkeensä ja yski pitkään. Kotkansilmäinen ystävä kallisti päätään, mutta ei irrottanut katsettaan, ennen kuin palvelijatar kiirehti paikalle. Hän antoi Johnille nenäliinan kauniisti niiaten.

John huomasi tuijottavansa palvelijattaren anteliasta kaula-aukkoa ja punastui. Oli kulunut paljon aikaa siitä, kun hän oli päässyt naisen lähelle, ja tunne meni jopa nälän edelle. Palvelijattaren kipittäessä tiehensä hän ei tiennyt, oliko helpottunut vai pettynyt, mutta hän ajatteli, että sinä päivänä kun ei enää katsoisi kauniita naisia, hän olisi kuollut.

John kuuli hymähdyksen. Se oli hänen ystävänsä. Silmät olivat jälleen hänessä kiinni.

Illat olivat toistaneet itseään. Vaunut toivat hänet kartanolle ja hänet ohjattiin vastaanottohuoneeseen. Hänet tarkastettiin ja vietiin joko pestäväksi tai suoraan ruokailutilaan. Kun John oli viety ensimmäisen kerran pesutilaan, hän oli ollut kauhuissaan. Miksi hänen olisi pitänyt peseytyä? Kaikkihan tiesivät, että oli terveydelle vaarallista kylpeä liian usein! Tai ainakin se oli kummallista. Mutta niin hänet vain oli pakotettu pesulle ja kuurattu harjoin ja pyyhkein, kunnes vesi ei ollut enää mustaa. Hänet oli myös puettu yksinkertaisiin puhtaisiin vaatteisiin. Kaiken kiroamisen jälkeen hän oli kuitenkin huomannut pitävänsä siitä ja hän haistoi puhtaita vaatteitaan aina, kun siihen avautui mahdollisuus. Hänen ystävänsä nauroi huomatessaan sen.

He saattoivat istua illan sanomatta sanaakaan. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että he eivät olisi keskustelleet. John kuuli hänet mielessään ja hänen mielensä vastasi, ja näin keskustelu alkoi ja jatkui äänenkään karkaamatta heidän huuliltaan.

He olivat tavanneet ensi kerran keskiyöllä, mutta John oli ollut tietoinen hänestä jo pidempään. Oman varjonsa lisäksi hänen takanaan oli ollut toinenkin, joka tervehti häntä kuiskauksin ja unen lävitse. Pian John oli kertonut veljelleen Michaelille oudosta miehestä, joka vaikutti vauraalta ja seurasi häntä sanatta mutta ei salaa. Hän saattoi odottaa Johnia kadunkulmassa katse katuun suunnattuna niin, että hattu heitti hänen kasvoilleen varjon, ja hävitä sitten sumuiseen iltaan kuin ei olisi siinä ollutkaan. Joskus John näki hänet seisomassa sillalla, jonka alitse oli kävelemässä. Samaa oli tapahtunut viikkojen ajan, eikä John tiennyt mitä ajatella.

Sitten eräänä hämyisenä aamuna John oli kaatunut mutaan ja melkein jäänyt kiihdyttävien hevosvaunujen alle. Viime hetkellä hän oli tuntenut vahvan käden hartiallaan ja lentänyt läpi ilman. Toettuaan hän oli kääntänyt katseensa ja nähnyt nimettömän ystävänsä. Silmät loistivat pimeyden lävitse ja hän kuuli äänen ensimmäisen kerran: ”Ole varovainen, nuorimies. Me odotamme sinulta paljon.”

John oli tuskin avannut suutaan, kun selkä jo hyvästeli hänet ja katu oli tyhjä. Hämmästyneenä hän ravisteli pahimmat mudat vaatteiltaan ja odoteltuaan hetken jatkoi matkaansa.

Tämän jälkeen heidän tapaamisensa muuttuivat avoimemmiksi. John saattoi ohittaa miehen ja huomata hänen nyökkäävän. Viikkojen kuluessa John alkoi tervehtiä miestä kuin vanhaa ystävää ja kiinnitti enää vain vähän huomiota siihen, että häntä seurattiin. Jos taas kului päiviä ilman, että hän näki nimetöntä ystäväänsä, John mietti, oliko tälle tapahtunut jotain ja näkisikö hän tätä uudestaan. Mutta pian hän tunsi niskakarvojensa kohoavan ja ystävä seisoi lähempänä kuin hän oli arvannutkaan.

Kerran oli kulunut kuukausi ilman havaintoa ystävästä, kun John heräsi kuiskaukseen. Hän nousi ylös, käveli ikkunan eteen ja avasi luukun varovasti. Mies seisoi tummassa viitassaan pimeällä, märällä kadulla ja piirsi puoliympyrää kävelykepillään hiekkaan. Strutsinsulkaisen hatun alta näkyivät kotkansilmät. John haukkoi henkeään ja melkein herätti lattialla makaavan veljensä, mutta ääni pysäytti hänet. Se tuli syvältä ja oli yhtä aikaa käskevä ja aneleva. John sulki silmänsä ja kuuli sen taas.

Tule ulos, John. Tule nyt.

John kääntyi äänen voimasta unohtaen kaiken outouden ja järjen ja astui veljensä yli ja käveli ummehtuneen hajuiselle käytävälle. Lattia ja portaat narisivat hänen allaan pehmeästi. Askeleet herättivät vuokraisännän, joka ilmestyi yöpaidassaan käytävälle, pui nyrkkiään ja muistutti Johnia veloista. Mutta ääni sulki kaiken pois ja kuljetti häntä eteenpäin. Hän käveli tasaisin askelin omia sydämenlyöntejään kuunnellen ja avasi oven, jonka lukko oli ajat sitten särkynyt. Astuessaan pihalle John huomasi, että mies oli hävinnyt. Kuin märkä maa olisi imenyt miehen pois kengänjälkiä myöten.

Ilma oli sakea sumusta ja pysähtynyt paikalleen. John otti muutaman askeleen kasatakseen ajatuksensa kaiken tapahtuneen jälkeen. Vain sydämen kiivas jyskytys hänen rinnassaan osoitti, että jotain oli varmasti tapahtunut. Odotus rikkoutui, kun hän kuuli pyörien äänen. Hevosvaunut, joita veti neljä valkoista hevosta, ilmestyivät sumusta ja pysähtyivät hänen eteensä. Ajuri ei sanonut hänelle sanaakaan, vaan istui ryhdikkäästi omalla paikallaan ja rauhoitteli hevosia kiskomalla ohjaksista. Verhot peittivät vaunun, mutta John puraisi huultaan ja astui nousuportaalle. Hän laski kätensä kahvalle ja tunsi oven avautuvan ilman että oli edes vetänyt sitä.

”Temppuja”, John kuiskasi ja katsoi sisälle vaunuun.

”Iltaa, John. Astu sisään ja istu kiireiltäsi”, hahmo sanoi ja heilautti kättään vastakkaista penkkiä kohden.

”Minne olemme menossa?” John kysyi epäröiden. Hän oli pukeutunut kevyesti eikä pitänyt tunteesta, jonka muukalainen hänessä aiheutti.

”Se ei ole oikea kysymys, John, sillä me voimme mennä minne vain”, muukalainen vastasi tyynellä äänellä ja sytytti pienen kynttilän vaunujen sivuikkunalle.

Hetkessä vaunu kylpi pehmeässä valossa ja John näki miehen kasvot ensimmäistä kertaa. Hän päätti antaa hetken sille, että katsoisi nyt vuorostaan miestä, sillä täytyihän tästä löytyä jokin merkki, joka osoitti, millä asialla tämä liikkui. Miehen kasvot olivat leveät ja iho hyvin vaalea. Hiukset olivat ylikasvaneet, mutta vaatteet ja vaunut kertoivat, että hän oli aatelinen, äärettömän rikas tai huijari. Mutta hän ei vaikuttanut huijarilta, ei laisinkaan. John tunsi huijarit, olihan hänen veljensä siinä lajissa mestari.

”Hyvä on, herra. Olette saanut huomioni ja voitte lopettaa jumalattomat temppunne. Olkaa ystävällinen ja kertokaa, kuka olette ja mitä haluatte!” John sanoi ja istui tarjotulle paikalle.

Koko vaunu hohti ylellisyyttä ja sen kermanvärinen istuin upotti matkustajan syvälle syleilyynsä. Miehen vaatteet oli valmistettu kalliista sametista ja viitta oli reunustettu turkiksella.

Mies hymähti ja kopautti kullatulla kävelykepillään vaunujen lattiaa paljasten samalla hihojen kuvakudokset.

”Olen tulevaisuutesi, hyvä poika. On sinun valintasi, kuulunko sitten jo menneisyyteesi vai tulevaisuutesi. Sen saat päättää, mutta kaikki muu siltä väliltä kuuluu minulle.”

John pudisti päätään. Miehen vastaus oli yhtä hämäräperäinen kuin mies itse. Keltaiset silmät tunkeutuivat sieluun ja leikkivät ajatuksilla. Eikö tämä ollut se mies, joka ilmestyi uniin ääninä ja varjoina ja aiheutti sellaista pelkoa, että herätessään huomasi kätensä olevan koholla ja sydämen hakkaavan reikää rintaan? Mutta John ei ollut yllättynyt, että mies halusi leikitellä, olihan hän seurannut Johnia kuukausien ajan.

Johnin katse harhautui hetkeksi miehen huulille, jotka tuntuivat puhuvan ilman liikettä. Hän tunsi oman hengityksensä jäljittelevän miehen hengitystä, niin että pian mies hengitti hänen keuhkoillaan. Tunnelma muuttui ahdistavaksi, kun mies ei hengittänytkään vaan katseli Johnia, kunnes hän haukkoi henkeään ja repi kaulustaan auki. Vasta sitten mies hengitti syvään ja John tunsi ilman tunkeutuvan keuhkoihinsa. Sama toistui useaan kertaan, kunnes John tokaisi peloissaan:

”Jos tämä liittyy Michaeliin, voin vaikka vannoa, että hän ei tehnyt sitä.”

Mies naurahti ja katsoi Johnia lempeästi silmiin. John tunsi raukeuden valuvan jälleen jäseniinsä. Hän valui istuimella hieman alemmaksi, mutta pudisti sitten päätään ja ryhdistäytyi.

”Tämä ei liity veljeesi, John. Mutta voin lyödä vaikka vetoa, että Michael kyllä teki sen, mitä se nyt ikinä olikaan.”

Kylmät väreet kulkivat Johnin vartaloa pitkin ja hän puristi sormensa polviensa ympärille hallitakseen itsensä. Hän oli joutunut pelastamaan veljensä pulasta liian monta kertaa, ja mikä pahinta, Michael oli aina ollut syyllinen. Myös mies tuntui tietävän sen.

”Älä huolehdi siitä nyt. Minä tulin sinun vuoksesi. Voisinpa jopa sanoa, että minä olen sinun vuoksesi”, mies kuiskasi ja nojasi kävelykeppiinsä.

”Mitä tarkoitatte?”

”Kaikki tässä maailmassa tapahtuu, koska niin on määrätty. Meille on annettu usko siitä, että olemme vapaita, mutta tosi asiassa...”

”Me olemme vapaita vain määrättyjen rajojen sisäpuolella”, John täydensi.

Miehen kasvoille ilmestyi leveä ja hyväksyvä hymy, mutta John ei vastannut siihen. Hän oli aina ollut järkevä, eikä hän voinut antaa periksi miehelle ja tämän kyseenalaisille voimille.

”Ja miten minä liityn teihin?” John kysyi viileästi.

Hän oli hieman hämmentynyt, koska he eivät liikkuneet mihinkään, vaan istuivat edelleen vaunuissa talon edessä.

”Minä olen nähnyt niin paljon, mutta sinut, hyvä poika, minä näen todella vasta nyt. Ja sinä näet minut. Ja niin on tarkoitus ja niin myös on”, mies sanoi ääneen ja ojensi varovaisesti kätensä.

John huomasi, että miehen sormissa kimalteli sormuksia, ja se rauhoitti häntä suunnattomasti, vaikka hän ei tiennyt miksi.

”Minä olen sinun palveluksessasi, parahin poika. Vain sinun, ja sinä voit kutsua minua Amidariksi”, mies sanoi.

John tarttui miehen käteen ja huomasi, että tämä kavahti hänen kosketustaan. Miehen käsi oli viileä ja sen puristus takertuvan tiukka.

”John Vern, herra... Amidar”, hän sanoi ja yritti vetää kätensä pois, mutta mies ei sallinut sitä.

Amidar sulki silmänsä ja kallisteli päätään kuin olisi kuunnellut jotain. John tunsi hengityksensä vaipuvan taas käskynalaiseksi, kunnes Amidar avasi silmänsä ja katsoi häntä.

”Noituutta”, John kuiskasi paheksuvasti ja säpsähti kuullessaan talon oven aukeavan. Sivusilmällään hän tunnisti veljensä Michaelin. Kuinka loistavalta tämä näytti juuri sillä hetkellä!

”Minun täytyy mennä nyt. Te ette halua Michaelia tänne. Hän ei pidä... varakkaista ihmisistä”, John mutisi ja asetti toisen kätensä vaunun oven kahvalle. Se oli kylmä ja kova kuin Amidarin kädenpuristus.

”Kyllä... Michael”, Amidar sanoi ja katsoi ulos.

Amidarin katse kylmeni ja tarkentui Michaeliin. John oli nähnyt saman katseen aiemminkin, mutta ei koskaan ihmisen silmissä vaan kissan, joka valmistautui hyökkäämään hiiren kimppuun. John hengähti ja nousi nopeasti ylös, mutta tunsi samassa viileät sormet ranteellaan.

”Tulet luokseni huomenna ja sitten me puhumme. Ilman keskeytyksiä. Tarkoitan, jos haluat tulevaisuuden”, Amidar sanoi käskevästi ja yritti sitten hymyillä, kuin keventääkseen sanojaan ja eleitään.

John nyökkäsi ja hyppäsi ulos vaunuista. Ennen kuin hänen jalkansa olivat koskettaneet maata, pyörät olivat jo liikkeessä.

Niin he olivat tavanneet ja tässä he nyt olivat, istuen vastakkain kuin isä ja poika. Ja Johnista tuntui kuin niin olisi aina ollut.

Amidar tiesi, milloin Johnilla oli aikaa, ja lähetti upeat ratsukkonsa ja vaununsa hakemaan häntä. John kuuli äänen mielessään ja huolimatta siitä, että oli työskennellyt päivän, hän juoksi ulos ilman kysymyksiä ja vastalauseita. He tapasivat yöllä ja jättivät hyvästit aamunsäteiden osuessa viinilaseihin.

Lisää viiniä? Amidarin silmät kysyivät ja hän nyökkäsi tarjoilijoilleen, ennen kuin John oli edes vastannut.

John katsoi häntä kysyen. John olisi vastannut myöntävästi ja Amidar oli tiennyt sen. Hän tuntui tietävän kaiken.