LENTOEMÄNNÄLLÄ OLI korkeat korot ja napakasti istuva univormu. Hän seisoi ryhdikkäänä koneen uloskäynnillä ja hyvästeli matkustajat kunkin vuorollaan. Vaikka Saku oli seurannut silmä kovana naisen työskentelyä lennon aikana, kohdalle päästyään hän vain hymyili hermostuneesti ja käänsi katseensa edellä kulkevan liikemiehen selkään.

Matkatavaroiden noutohallissa New Yorkista saapuneen jatkolennon matkustajat olivat pakkautuneet tiiviiksi rintamaksi liukuhihnan ympärille. Saku ei halunnut kiilata itseään eturiviin häikäilemättömien kyynärpäätaktikkojen joukkoon vaan odotti suosiolla sivummalla. Kun väkeä oli paikalla enää kourallinen ja samat hylätyn näköiset kantamukset olivat kiertäneet hihnalla jo useamman kierroksen, alkoi Sakun huoli matkatavaroidensa kohtalosta muuttua peloksi.

Ennen kuin Saku ehti pohtia tilannetta pidemmälle, hän näki metallibändin T-paitaan ja armeijan maastohousuihin pukeutuneen pitkätukan nostavan kuluneen rinkan liukuhihnalta ja heilauttavan sen rennosti selkäänsä. Ohittaessaan Sakun tämä totesi selvällä suomen kielellä: – Älä oo kusessa, kyllä ne sun kamat sieltä tulee. Saku kykeni vain ynähtämään vastaukseksi. Pitkätukka naurahti ja jatkoi matkaansa jättäen hänet kiusaavan epätietoisuuden valtaan. Vittuiliko se mulle?

Samassa liukuhihna alkoi syytää matkatavaraa irrottaen helpottuneen huokauksen jäljelle jääneiden matkustajien joukosta. Tutun laukun näkeminen työnsi kysymyksen mielen perukoille, ja poimittuaan kantamuksensa sekä varmistuttuaan olevansa sen oikea omistaja Saku siirtyi muiden perässä passintarkastukseen.

Tuttu pitkätukka seisoi samassa jonossa muutamaa matkustajaa Sakun edellä ja vilkuili kelloaan tiuhaan tahtiin. Puolen tunnin odotuksen jälkeen tuli pitkätukan vuoro esittää viisuminsa ja maahantulonsa syy. Kivikasvoinen miesvirkailija selasi pojan papereita ja vaikutti kysymyksistä päätellen tyytymättömältä. Ei mennyt aikaakaan, kun heidän välilleen oli kehkeytynyt kiivas väittely. Tosin vain pitkätukka näytti menettäneen malttinsa, virkailijan ilme pysyi peruslukemilla hänen selvittäessä asiaa muodollisen viileästi. Saku ymmärsi sananvaihdosta ainoastaan sen, että kyseessä oli jokin ongelma viisumin kanssa. Jono seisoi ja ihmiset vilkuilivat alta kulmain meneillään olevaa kohtausta. Pitkätukan käytös muuttui koko ajan äänekkäämmäksi ja lopulta paikalle saapuneet kaksi lisävirkailijaa ohjasivat hänet tullin takahuoneeseen.

Saku huomasi olevansa tapahtuneesta vahingoniloinen. Pitkätukassa oli jotakin ärsyttävää, jotain mistä hän ei saanut kiinni.

Välikohtauksen jälkeen virkailija jatkoi jonon purkamista kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut. Ehkä toi oli normaalia, Saku mietti ojentaessaan vuorollaan passinsa ja viisuminsa.

Saku oli opetellut passintarkastuksessa käytettävät kysymys- ja vastausfraasit etukäteen englanninopettajan yksityisopetuksessa. Virkailijat pysyivät opettajan mukaan tiukasti rutiinikysymyksissä ”Mikä on matkanne tarkoitus?”, ”Kauanko viivytte?”, ”Miksi niin pitkään?” ja niin edelleen. Niin kauan kun piti vastaukset lyhyinä ja rauhallisina, kaikki meni yleensä hyvin. Jos tilanteessa kuitenkin alkoi selittelemään tai änkyttämään, saattoi ongelmia olla tiedossa.

Vastatessaan kysymykseen oleskelunsa pituudesta Saku vilkaisi nopeasti takahuoneen teräsovea. Pieni hymynkare kävi Sakun huulilla, kun hän kertoi oleskelevansa täydet vaihto-oppilasviisumin oikeuttamat kaksitoista kuukautta. Virkailija toivotti Sakun tervetulleeksi Floridaan.

Tullissa Saku valitsi vihreän linjan. Hän veti pyörillä rullaavan matkalaukkunsa tarkastustiskien ohi sivuilleen vilkuilematta. Tuloaula oli täynnä jälleennäkemistä odottavia omaisia ja huolitellusti pukeutuneita limusiininkuljettajia, jotka esittelivät asiakkaidensa nimillä varustettuja pahvikylttejä. Vastaanottajat muodostivat kujan, jonka läpi Saku kulki etsien valokuvasta tuttuja kasvoja. Hän tunnistikin joukon reunalla seisoskelevan miehen ennen kuin tämä ehti huomata häntä.

Jack oli pidempi kuin Saku oli kuvitellut. Hänellä oli tummat, taaksepäin kammatut hiukset ja mustat viikset, ja hän seisoi hieman kumarassa kuin pituuttaan häpeillen. Saku asteli miehen luo ja tervehti reippaasti.

– Hi Jack. It’s me, Saku.

Jack puhkesi hymyyn ja kätteli Sakua. Hän nappasi Sakun laukun ennen kuin tämä ehti väittää vastaan ja viittoi poikaa seuraamaan itseään. Jack kertoi vaimonsa ja tyttärensä odottavan heitä kotona syystä, jota Saku ei tämän selityksestä ymmärtänyt. Yrittäessään pysyä vauhdilla harppovan Jackin kannoilla Sakulle tarjoutui tilaisuus tarkastella häntä lähemmin. Jack oli pukeutunut suoriin housuihin, mukavan näköisiin urheilukenkiin ja ylös asti napitettuun pikeepaitaan. Hänen askeleensa oli pitkä ja vahva ja hänen liikkeissään oli tiettyä määrätietoisuutta.

Ajomatka lentokentältä perheen asunnolle kesti yli kaksi tuntia. Jack ajoi nelikaistaista moottoritietä keskellä iltapäiväruuhkaa ja puhui taukoamatta. Saku ymmärsi miehen hengästyttävän nopeasta selityksestä ainoastaan sen, että koko Jacksonien perhe oli ilmeisen innoissaan saadessaan uuden jäsenen. Hän yritti vastailla Jackin esittämiin kysymyksiin parhaansa mukaan, mutta hänen yksitavuiset vastauksensa saivat miehen jatkokysymykset tyrehtymään nopeasti.

Kohdatessaan uuden äitinsä ja siskonsa Jacksoneiden olohuoneessa Saku menetti itsevarmuutensa eikä keksinyt mitään sopivaa sanottavaa.

– So nice to be here, hän sai lopulta soperrettua jännityksestä käheällä äänellä puristaessaan Jackin vaimon Florencen kättä.

Florencella oli aavistuksen verran karsastava katse ja terävä nenä. Hänestä tuli mieleen ostoskanavan aerobiclaitteen esittelijä kiinteine vartaloineen ja leveine tekohymyineen. Perheen tytär Lisbeth oli toista maata. Ylipainoisen tytön ylähuulen päällä kasvoi mustaa karvaa ja avoin toppi paljasti kaikille, ettei kainaloiden ajelu kuulunut hänen päivärutiineihinsa.

Saku kaivoi laukustaan tuliaisiksi ostamansa paketillisen vihreitä kuulia ja tarjosi makeisia uudelle perheelleen. Jack vilkaisi makeisia aluksi epäluuloisesti, mutta haukkasi sitten pienen palan sokerilla päällystetyn marmeladipallon kyljestä. Hetken pureskeltuaan hän nyökkäsi hyväksyvästi ja laittoi loputkin suuhunsa. Florence otti myös kuulan, mutta piilotti sen maistamatta kämmeneensä. Lisbethille makeiset kelpasivat ja hän omi paketin viereensä sohvapöydälle.

Kuulat katosivat tytön suuhun tasaista tahtia, kun Saku piti valmiiksi opettelemaansa esittelypuhetta itsestään ja elämästään Suomessa. Lauseet menivät sekaisin ja sanojen ääntäminen tuotti hänelle sen verran vaikeuksia, että lopulta Florence alkoi täydentää Sakun kertomusta arvauksiensa mukaan. Mitä mä oon mennyt tekemään? Saku ajatteli ja pelkäsi Florencen miettivän samaa rohkaisevan hymynsä takana.