TÄSSÄ MÄ MAKAAN ja mun silmät on jääny auki. Silmät pelaa ja nään. Ei uskois, mä vaan tuijotan. Mun suu on vähän raollaan ja mä tunnen pienen kuolavanan valuvan leualle. Ripsiväri kirvelee silmissä. Mä olen kyljelläni, vasen poski lattiaa vasten. Hetki sitten mä vielä tunsin jalkani ja tikkuilevan, kropan alle vääntyneen vasemman käden. Nyt ne on kadonneet. Jäljellä on enää aivot, raskas möykky kallon sisällä.

Täällä on aivan hiljaista.

Game over. Näytöllä räjähtelee värikkäitä ilotulitteita. Olet voittanut! Haluatko pelata uudelleen?

Tätä peliä ei voi pelata uudelleen. Se on lopullisesti ohi. Tulos ei oo aivan toivotun mukainen, mut nyt en mahda sille enää mitään.

Mä en ylipäätään tajua tätä. Tässä mä vaan ajattelen. Kelaan juttua ja ajattelen. Mulla on helvetin iso reikä mahassa ja luulin kuolevani. Mut mä vaan ajattelen. Tunne mä en mitään, mut aivot kelaa. Outoo. Oonko mä elossa vai en?

Joku alkaa valittaa hiljaa.

Mä näen ympärilläni muut. Yks makaa aivan mun lähellä ja sen silmistä paistaa kauhu. Nyt en oo varma, elääkö se. Sen toinen silmä värisee kummasti. Ehkä se elää. No sama se. Mua ei näiden jutut kiinnosta vähääkään. Ne ei ymmärtäny mun maailmaa ollenkaan ja niillä tuli paskat housuun.

Tää oli tosi raju juttu. Mä tiedän, et te ette ymmärrä mua ja mun tekoa, mut siitä mä paskat välitän, sillä mä tiedän, et jotkut ymmärtää. On pirun jännää, kun kaikki pohtii miks ja miks. Miten joku pystyy tähän ja niin edelleen. Tän pitäis olla niin selvä juttu. Kaikki vähänkin ajattelevat voi sen todeta. Koko helvetin ihmiskunta kuolee kuitenkin omaan paskaansa ja systeemiinsä. Sama milloin lähtee, vaikka nyt. Voinhan mä tietysti yrittää saada teitä tajuun. En kyllä käsitä, miks mä vaivautuisin, mut joku tarve mulla on selittää tää projekti. Ette sit ainakaan syytä mun vanhempia. Ne voitte heti kerrasta jättää tän sotkun ulkopuolelle. Tää oli mun päätös ja mä en kadu pätkääkään.

Mä siis haluun jotenkin selittää, en puolustella tekoani vaan antaa loogisen selityksen tapahtuneelle. Kertoo, miten mun logiikka pelaa.

Muahan pidetään vinksahtaneena. Pankaa kaikki helvetin psykiatrit ja psykologit jonoon ja pohtimaan teeveessä silkkisissä kukkahuiveissa ja jokapoikapaidoissa, miks näin tapahtui. Kuka meistä oli kaikkein koulukiusatuin ja onnettomin nykijä? Kuka kasteli vuoteensa vielä viisivuotiaana, kuka sotki kakalla päiväkodin pinnasängyn? Kuka istui aina nurkassa yksin tai kuka löi toisia? Kuka paljasti nukketerapiassa, että oli tullut hyväksikäytetyksi? Summa summarum, te ette tiedä. Te pohditte, olisko valvontakameroista ollut apua ja tulisko kaikki aseet kieltää. Ehkä tulevaisuudessa istutatte meihin jokaiseen jo kehdossa mikrosirun, joka tallentaa kaiken ajatuksista tekoihin, ja voitte näin poimia vialliset jäsenet joukostanne helposti ja tehdä lobotomian kaikille epäilyttäville.

Mä en pidä itseäni vinksahtaneena. Mä olen ainoita, saatana, joka uskaltaa tehdä jotain yhteiskunnanvastaista. Mulle ei riitä, et mä kahlehdin itseni johonkin puuhun tai kannan Greenpeacen plakaattia torilla. Mulle ei riitä, et en syö häkkikananmunia ja boikotoin hampurilaisketjua.

Meissä jokaisessa on sisäsyntyisenä aggressiivisuus ja tarve väkivaltaan. Se on evoluutiossa säilyny ominaisuus. Yks aivojen osa säätelee ja rajoittaa sitä. Tää säätelymekanismi kehittyy sitä mukaa, kun lapsi kasvaa, mut ominaisuus on aina olemassa. Halu vahingoittaa, halu lyödä, halu nähdä verta. Miks ihmiset käy nyrkkeilyotteluissa, katsoo telkasta kaikki mahdolliset väkivaltaleffat ja sarjat, joissa tapetaan? Tai katsokaa pieniä muksuja, jotka ahneesti tappelee leluista.

Mullaki toi säätelymekanismi oli, mut mä menin ja laskin sen Stokkan vessasta muun paskan mukana viemäriin. Mä en tehny sillä enää mitään. Mä yritin tehdä hyvää, vaikuttaa asioiden kulkuun, mut mitä mä sain? Ivaa, halveksuntaa ja omituisen leiman. Mä yritin olla ihminen, viisas ihminen. Tilalle tuli tyhjyys ja musta tuli läpinäkyvä. Kaikki katso mieluummin mun ohi kuin mua. Sit tyhjyys alko täyttyy. Ajatuksilla. Mustilla ajatuksilla. Viha kaikkee ja kaikkia kohtaan. Jos mä olin muiden silmissä vain joku hullu reppana, niin mitä vitun välii sit millään enää oli? Mun sielu senkun mustui päivä toisensa jälkeen ja siitä tuli niin musta, et mä katosin mustaan aukkoon ja sain vapauden tehdä, mitä mä itse haluan. Mä vein teiltä vallan päättää.

Se, et mä otin niin monta mukaan tähän juttuun, oli pakko. Osa niistä joutikin kuolla, mä en arvostanu niitä pätkääkään. Osa taas oli uhreja, jotka oli uhrattava tän kaiken hyväks. Kaikenlaisissa sodissa on uhrattu syyttömiä ja se on yleisesti hyväksyttyä. Joka muuta väittää, valehtelee. Pommitetaan jotain sotilaskohdetta ja saatana, siinä sivussa kuolee muutama tuhat siviiliä, so what. Ei tää oo sen kummempaa. Tääkin on sotaa ja sodassa kuolee.

Toi nörtti vois perkele jo lakata valittamasta. Enää mä en pysty sitä lopettaan, vaikka mieli tekis.

LISA GOES TO WONDERLAND

MITÄ SÄ HALUUT tietää musta? Haluut siis mun kallon sisään ja oppii tuntee mut. Tietää, miten mä pystyn tappaan. Sama se, senkus tuut.

Mä olin pienenä se kiltti poika, joka ei koskaan tehny pahuuksia. Niin ne kaikki usko ja niin pitiki. Istuin kauniisti sohvalla ja katselin kuvakirjoja. Mä en nimittäin osannu lukee jo viisivuotiaana, kuten joidenkin vanhempien lapset. En itse asiassa oppinu vielä ensimmäisen kouluvuoden aikanakaan. Pirulliset kirjaimet, sanat ja lauseet pyllisteli riveiltä, vaihto suuntaa ja hyppi riviltä toiselle. Ne kääri itsensä nippuun enkä mä saanu niitä erilleen. Mulla todettiin lukihäiriö. Ei se musta mitään vammasta tee, mut kyllä sen kaikkien asenteesta näki, et ne piti mua jotenki reppanana. Tympäs lähtee tukiopetukseen sen idiootin kouluavustajan kanssa. Se luuli, et mä olen tosi poloinen ja lässytti kaiket päivät, kuinka mä olen reipas ja opin vielä lukemaan. Se kumartu ihan lähelle ja mä näin sen ulkonevat hampaat, jotka ylsi sen alahuulen päälle. Sen hengitys haisi sisupastillille ja vanhalle tupakalle.

Tosiasiassa mä olin normaalia fiksumpi pikkujätkä. Laittelin kuntoon kaikenlaisia elektronisia vempeleitä. Muut ei tajunnu niistä mitään. Mä en vaan halunnu loistaa sillä. Pääasia oli, et mä tiesin itse olevani fiksu. Mitä varten koko maailmalle pitäis kuuluttaa fiksuuttaan? Ne, joilla on huono itsetunto, kailottaa sitä joka puolelle.

Mun faija suunnitteli turvajärjestelmiä. Mä kökin vieressä ja seurasin silmä tarkkana sen puuhia. Se opetti mut rakentaan ekan varashälyttimen, kun mä oli seitsemän. Jos joku meni mun huoneeseen ilman koodia, hälytin alko soittaa Piippolan vaaria. Myöhemmin mä vaihdoin biisiksi Autiotalon. Joskus faija ei edes nähny mua, niin keskittyny se oli. Se saatto ajatuksissaan tuijottaa mua lasiensa yli ja mä ajattelin, et onkohan sillä kaikki intiaanit kanootissa. Kaiket illat se mietti systeemeitä, iski välillä mulle silmää ja kuiskas, et kyllä tästä hyvä tulee, kun vaan funtsii.

– Funtsiminen, poikaseni, on kaiken aa ja oo, muista se. Aivot on sitä varten, että niillä funtsitaan.

Paljon muuta se ei sit puhunutkaan. Mutsi puhu kyllä jotain joskus, mut meidän perhe oli aika hiljanen perhe. Ruokapöydässä olis kai pitäny keskustella, meillä kuulu vaan supermussutus kaikkien suusta. Aivan kuin jokainen olis halunnu sanoo, et mä vaan nyt syön ja funtsin asioita ihan ittekseni, ei kai haittaa. Niin mä opin funtsiin kaikkee ja aina.

Mä funtsin, et koska mä olen hiljanen, mä olen kiltti. Opet piti musta, koska mä olin kiltti ja siis hiljanen. Kun mä ton tajusin, kaikki oli jotenki helpompaa. Jos mä jäin jälkeen jossain, mä funtsin sitä hetken kotona ja yleensä mä selvisin. Numeroilla mä en häikässy, paitsi teknisissä töissä, mut mä läpäsin luokan kerrallaan. Mä funtsin, et jos mä teen kotona hommat joita pyydetään, mä oon hyvä poika ja vanhempien odotusten mukanen. Pääasia oli, et mut jätettiin rauhaan. Funtsin, et jos mulla ei oo kavereita, mä pärjään varmasti paremmin ilman. Joskus, kun mä väkisin jouduin koulussa johonkin joukkueeseen, mä funtsin, et jos mä osallistun nyt vaan täysillä, mä pärjään. Jätkät aina sanoki, et toi se ei pukahda paljon mitään, mut on se saamarin hyvä pelaan. Joten mä pääsin kyllä aina joukkueeseen, halusin tai en. Muihin juttuihin en sit päässytkään.

Seiskaluokalla mä funtsin, et jos mä en osta puoleen vuoteen karkkia, mä saan ostettua kameran. Mä nimittäin funtsin, et sillä mä saan ikuistettua tän elämän just sellasena kuin se on. Kuvat ei valehtele. Ne pysäyttää ilmeet ja eleet ja paljastaa sut. Ne on todisteita rikospaikalta. Mä ostin Pentaxin ja aloin räpsiä kuvia. Mä räpsin niitä joka paikassa: bussissa, kotona, koulussa, vessassa, saunassa, parturissa, bensiksellä ja aivan kaikkialla. Kuvat oli hyviä. Valtavan realistisia ja paljastavia. Mutsi laittamassa paplareita päähän suihkun jälkeen ainoona ajatuksenaan, riittääkö tikut kaikkiin rulliin. Faija raapimassa takapuoltaan katse jossain sisäisessä maailmassa. Naapurin täti vokottelemassa postimiestä mairee hymy huulilla ja liian paljastava pusero päällä. Postimies tuijottamassa sen paljastavan puseron sisälle. Nuoripari rannalla päällekkäin hinkkaamassa toisiaan uskaltamatta mennä loppuun saakka. Matikanopettaja huutamassa naama punasena, et kamera pois nyt ja heti! Ei siks, et se ei olis pitäny kamerasta, vaan siks, et mä satuin ottaan kuvan, kun se pussaili historian maikan kanssa karttahuoneessa. Mä funtsin, et jos mä vaan selitän asian ja muka pyydän nöyrästi anteeks, mä selviän. Ja niin mä selvisinki. Mulla sattuu olemaan vaalee luonnonkihara tukka ja hiton suuret siniset silmät ja mä oon funtsinu, et hyvä ulkonäkö ei oo haitaksi missään. Niin opettajaki anto asian olla, kun mä olin selittäny kuvaavani elämän realismia ja osaavani olla hiljaa, kuten opettaja on varmaan viiden kuluneen vuoden aikana todennut.

Mä en osannu riidellä, koska mun kotona ei koskaan riidelty. Olinki sit huuli pyöreenä, kun jouduin keskelle riitaa jossain pikkukoululaisten diskossa. Kaks luokan tyttöö tappeli, kumpi sais tanssia mun kanssa. Ne kilju mulle yhteen ääneen, et säkin voisit joskus sanoo jotain. Sitten kun mä sanoin, et voin ottaa molemmat, ne hermostu täysin ja haukku mut pervoks. Mä tajusin, et on kai paha juttu olla pervo ja tanssii kahden kanssa. Musta se olis vain ollu looginen ratkaisu ongelmaan. Olinhan mä hyvännäköinen ja kai tyttöjen mielestä jotenki salaperäinen, mut vuosien varrella niiden kiinnostus hävis. Mä en vastakaikua antanu, vaikka en mä mikään homo ole. Mä en vaan tunne tarvetta tunnekontaktiin kenenkään kanssa.

Murkkuikäisenä mä aloin funtsia tän maapallon tilaa. Mä mietin sitä ilta- ja yökaudet. Kävelin mun pienessä huoneessa edestakaisin ja tuijotin seiniä, jotka oli täynnä julisteita katastrofeista. Mun aivot kävi ylikierroksilla ja mä samastuin johonkin telkkarin viittamieheen, joka hoki, et kun teet näin, maailma pelastuu. Aloin vääntää kirjelmiä joka puolelle, ympäristöministeriöön, kaupungin luottamusmiehille, kouluun, ja innostuin jopa jakamaan niitä kadulla. Yritin selittää tän globaalin maailmamme syvää ahdinkoa, katoavia eläinlajeja, nälänhätää joka vain pahenis väestön kasvaessa räjähdysmäisesti, sademetsien tuhoutumista ja ilmastonmuutosta. Kukaan ei ottanu mua vakavasti. Kotonakin vain tuumivat sen kuuluvan murrosikään. Kai se kuuluki, mut mulle se oli elämän ja kuoleman kysymys. Mua ahdisti kuvat kaikesta kamalasta, mitä tulevaisuus tuo maapallolle tullessaan. Vihdoin mutsikin sit puhui ja sanoi mun tarvitsevan ammattiapua pakkomielteen poistamiseen. Faija iski silmää ja sano, et kyllä se siitä, kun oikein funtsitaan, miten asiat pitää ottaa.

Menin sit psykologille. Mä en ollu tottunu puhumaan, eikä terapiasta tahtonu tulla mitään. Se ukkeli puheli pääasiassa itsekseen tunnit, jotka kävin. Ihan lepposa äijä se oli. Harmaa tukka roikku sen korvien päällä ja pulisongit oli kasvaneet ylipitkiksi. Sillä oli aina samat vaatteet, kuluneet ruskeet sammarit, villaslipoveri ja tunkkaiselle haiseva ruskee samettibleiseri. Kauluspaitaa se sentään joskus vaihto. Paksusankaiset ja miinuslinssiset silmälasit sai sen näyttään ihan hajamieliseltä professorilta. Sen kaks pientä silmää nauliutui muhun heti, kun mä astuin sisään. Välillä, kun mua alko kyllästyttää sen yritykset saada mun sisin avautuun, mä johdattelin sen harhateille. Kerran mä keksin hilseestä unen, jossa mä seikkailin milloin missäkin. Valtavan innostuneena se kävi unen kimppuun. Se kerto, kuinka mun alitajunta haluaa tuoda esiin milloin piilossa olevat aggressiot, milloin mun patoutuneen seksualisuuteni. Aivan taatusti Freud olis ollu äijästä ylpee. Tekaistujen juttujen läpikäyminen oli paljon hauskempaa kuin mun tunteista puhuminen. Tää viisas mies kerto, et mulla oli elämänhallinta hukassa ja et mun minäkuva oli vahingoittunut ja et mä olin keskivaikeesti masentunu. Kyllä mua huvitti. Se sai keksiä mulle ihan minkä vaan diagnoosin, kunhan mä pääsisin siitä eroon. Lopulta se määräs mulle masennuslääkkeet ja hoito oli ohi.

Ne pillerit oli sinänsä aika kivoja, sillä ne teki mun päivistä jotenki hohdokkaampia. Kyllä mä edelleenki funtsin kaikkee, mut välillä mua vaan nauratti ääneen. Elämästä mun ympärillä tuli yhtä suurta vitsiä. Mä saatoin kuvitella marketissa akkojen vaateosastolla, kuinka ne ämmät muuttu kanoiksi. Ne kaakatti ja nytkytteli päitään ja tappeli viimesestä alessa olevasta puserolumpusta toisiaan nokkien. Tietty, mun naureskelu ei ollu hyvä asia muiden mielestä ja mua alettiin tosiaan pitää aivan friikkinä. Nyt mä en ollu enää se mukava hiljanen poika vaan outo hiljanen poika, joka naureskeli yksikseen. Mä kasvatin pitkän tukan ja parran ja kätkeydyin karvojeni peittoon tarkastelemaan naurettavaa maailmaa.

Vanhemmat olis halunneet mut lukioon ja yritinhän mä käydäkin sitä, mut se lääkkeiden ja ajatusten kanssa hengailu oli paljon parempaa. Muutama kuukausi meni katsellessa merta ja miettiessä, miks vitussa me täällä ollaan. En keksiny ainuttakaan loogista selitystä muuta kuin sen, et ihminen on todellakin vaan kehittyny jostain alkueläimestä ja elelee nyt tällasena vajavaisena olentona vaikuttamatta mitään mihinkään. Pakerretaan aikamme ja kuollaan pois. Mikä tässä siis on niin helvetin ihmeellistä?

Reksi soitteli sit himaan ja valitti mun poissaoloista. Taaskaan meillä ei riidelty. Vanhemmat vaan sano, et mun pitäis harkita, mitä mä elämältä haluan. Funtsia taas jotain. Mä aloin olla aika kyllästyny funtsiin ja päätin lopettaa lukion. Lupasin vanhempien mieliks hakee johonkin kouluun, mut vain muodon vuoksi, sillä enhän mä tienny, mikä mua kiinnosti. Sillä hetkellä ei mikään paitsi ehkä se, kuinka monta nappia kärsii ottaa, ennen kuin sateenkaaren värisiä kultakaloja alkaa uida mutsin vesikannussa. Tulos oli, et aika monta. Sit faija kaiken funtsimisensa päätteeksi keksi, et mä lähtisin tähän väliin armeijaan. Ainakaan siellä ei tarvinnu itse ajatella, kun joku muu teki sen sun puolesta.

Varuskunta oli Niinisalossa ja matka sinne kesti ikuisuuden. Mutsi itki asemalla, mitä ihmettä mä en ollu nähny sit mummun kuoleman kymmenen vuotta aikasemmin, kun mummu tukehtu pullaan. Mutsi huolehti, oliko mulla lääkkeet mukana ja pärjäsinkö mä nyt varmasti, kun on ollut tuota ahdistusta ja kaikkea. Kas kun se nyt niistä puhu, kun toinen jalka oli jo junan oven välissä. Mä olin aina saanu tulla ja mennä oman mieleni mukaan, mut nyt siitä tehtiin numero. Mä hyppäsin junaan ja totesin siellä olevan muitakin noviiseja matkalla maanpuolustusta oppimaan. Otin pillerin taskusta suuhun, heilautin päätä taaksepäin ja sain nieltyä sen kuiviltaan. Olo kevenis kohta kummasti.

Elämä armeijan leivissä oli kuin jossain helvetin sirkuksessa. Testosteronin ja jalkahien hajussa esiintyi paras pierijä, loistava röyhtäilijä, mahtava räkijä, huikea panomies ja sirkuksen ihmeellisimpänä tähtenä jätkä, joka osas imitoida Kimi Räikköstä. Tuvassa oli jätkää kuin pipoa. Koskaan ei saanu olla yksin, ei edes paskalla. Ja niiden jutut koski lähinnä naisten alapäätä ja jääkiekkoo. Ihmetytti, et tää ihmislaji ylipäätään oli enää olemassa, niin yksinkertaselta ne vaikutti. Kukaan ei koskaan keskustellu mistään vakavasta ja järkevästä ja niinä harvoina kertoina, kun mä halusin jutella ja sain suuni auki, joku hörähti nauramaan ja sano, et kuunnelkaapa taas filosofia. Haistakoon paska koko porukka.

Aseet oli mahtavin juttu armeijassa. Mä, kun pidän kaikenlaisista vempeleistä, todella ihastuin aseisiin. Mä nautin purkaa ja kasata niitä. Osat naksahteli sulavasti paikalleen ja sä pystyit tekemään sen vaikka silmät kiinni. Oli upeeta kuulla niiden tulivoimasta ja luodin nopeudesta. Oli hienoo kokeilla, miten aseet tarkentu kohteisiinsa automaattisesti. Rajuin kokemus oli, kun mä sain ensimmäisen kerran käsitellä Itikkaa. Se on ilmatorjuntakivääri. 13 laukausta sekunnissa, kantama 1500 metriä. Mun pulssi rupes nouseen, kun mä ammuin kuviteltuja lentokoneita. Aseiden kanssa musta tuli yli-ihminen. Ampumaharjoitukset pelasti mun armeija-ajat. Kehityin hiton hyväks ampujaks ja sain mitaleja taidoistani sekä tietysti kuntsareita. Pari kertaa teki mieli pistää meneen muutama harhakuti mun tuvan ameeboihin, mut jätin ajatuksen tasolle. Niihin ei kannattanu luoteja tuhlata. Ne oli kateellisia mun suorituksista.

Kotiin mä en viitsiny lomilla juuri mennä, vaan majailin yhden tytön luona, jonka tapasin kaljabaarissa. Sen kämppä oli harmaassa betonisessa kenkälaatikossa ja sisustettu kierrätyskeskuksesta haalituilla tavaroilla, tyyli lienee talonpoikaisklassinen. Kämppä oli valmiiks niin tupakoitu, et itte ei tarvinnu enää vetää. Haju oli hyvä sikskin, ettei kannabis haissu niin herkästi porraskäytävään.

Tyttö oli kans jotenki outo lintu ja me tunnuttiin kuuluvan yhteen. Aluks me ei harrastettu edes seksiä, koska juttua riitti aivan tarpeeks näin hiljaselle kaverille. Lopulta oli suostuttava seksiinkin, et tyttö rauhottu ja anto mun majailla sen kämpillä. Ei seksissä mitään pahaa oo, joskaan ei niin ihmeellistäkään. Suoritus muiden suoritusten joukossa, ja taas mä kilttinä poikana selvisin ja aivan hyvin pistein kiljahduksista päätellen.

Kuus kuukautta meni lopulta nopeesti ja mulle esitettiin aliupseerikouluun menoa. Olin kuulemma erittäin hyvää esimiesainesta. Ei ois voinu vähempi kiinnostaa. Keräsin kamani ja muutin tytön kämpille. Äiti soitteli, et milloin mä tulen kotiin valmistautumaan pääsykokeisiin. Valehtelin lukevani yhdessä toisen samaan kouluun pyrkivän pojan kanssa. Oli aivan turha ilahduttaa vanhempia naisystävän löytymisellä, sillä mä en kokenu suhdetta niin vakavaksi.

Tyhjyys asu edelleen mun päässä ja mä napsin pillereitä tiuhaan tahtiin. Kultakalat ui kiihkeetä ympyräänsä ja tädit kaakatti ja nokki toisiltaan silmiä.

Kävin välillä uusimassa reseptiä ja koettamassa kepillä jäätä, josko sais jotain vielä tehokkaampaa. En saanu ja hyvä niin, sillä kyllähän mä tajusin, et siitä ei hyvä seuraa, mut kun olo oli koko ajan niin pirun irrallaan kaikesta. Nyt ei sattunu enää, näinpä mä minkälaisen dokumentin tahansa ilmaston muuttumisesta Antarktiksella, kasvihuoneilmiön vääjäämättömästä etenemisestä tai Rooman klubin kauhuskenaarioista. Ei mitään. Silti mä tunsin olevani ihan ok. Mun yritykset löytää jotain järkee tähän systeemiin koki henkisen inflaation.

Mä olin pienen ikäni funtsinu isäni opin mukaan, lutvinu elämän läpi silmilläni ja hiljasuudellani eli feikannut kaikessa ja kaikille. Oliko mussa mitään aitoa ja oikeaa, en enää tienny, mut mun kai kuulu olla tällanen ja sillä siisti. Joskus vain oli ikävä jotain tunnetta. Edes se, et mä laukesin naiseni päällä, ei herättäny mitään sen kummempia koskia vyörymään tai järjen menetystä. Siinäkin mä pystyin koko ajan laskelmoimaan tekemisiäni. Mistä piti puristaa milloinkin ja miten suudella mihinkin.

Kaikki lähti meneen jossain vaiheessa liian vakavaks. Tyttö alko puhuu kihloihin menosta ja mulle iski paniikki. En osannu oikein sanoo mitään ja kun ei ollu muutakaan paikkaa, missä olis saanu olla rauhassa, suostuin ostamaan sormukset. Joskus pitäis saada suunsa auki ja osata kieltäytyä. Kaduin heti.

Yö meni miettiessä taktiikkaa. Aamuyöstä mä puin päälleni, keräsin ruudullisen paitani, pari t-paitaa ja farkut reppuun ja kirjoitin tytölle kirjeen.

Hei, mä lähden nyt vetään tästä suhteesta. Sori et mä olen johtanut sua harhaan, mut olen aina ollut huono sanomaan ei. Tää kihloihin meno ei ollut mikään hyvä ratkaisu ja mun täytyy lähtee himaan jatkaan opiskeluja. En ole valmis vielä mihinkään perhehommiin. Pahoittelen ja toivon sun löytävän mua paremman kaverin jostakin ja löydätkin. Kiitos et mä sain punkata sun luona ja monista mukavista keskusteluista.

Mä

Himassa mutsi odotti innokkaana morsianta ja oli pettyny, kun mä tulin yksin kotiin. Selitin, et olin tekemässä elämäni virhettä, sillä olis opiskeltava ensin joksikin ja saatava ammatti. Sekös mutsin sydäntä lämmitti ja se kehu mun päätöstä faijan kuullen sanoen, et kyllä heillä oli sitten niin järkevä poika. Annoin vanhempien pitää illuusionsa. En jaksanu selittää, mitä mun päässä liikku. Lääkkeitä kerroin edelleen syöväni mut paljon vähemmän. Heistä mä näytinkin reippaammalta. On vaikee tuhota toisten wonderlandia ja päätin taktisesti näyttää reippaalta ja järkevältä.

Ihmemaa oli ilmestyny mun kotiin ja mä olin sen pikku Liisa.

Kevät meni sit muka lukiessa sinne ja tänne. Samalla mä uppouduin netin syövereihin. Kirjoittelin ajatuksiani eri foorumeille. Löysin monia samankaltaisia liisoja. Niidenkin elämä oli teatteria ja ne oli luisumassa hitaasti tyhjiöön, jossa mä jo elin. Vanhemmat katseli tyytyväisenä kilttiä poikaansa, joka ahkeroi huoneessaan.

Kesällä sain sitten AMK:sta paikan. Mitä helvettiä mä tekisin liiketalouden yksikössä? Sehän ei taas kiinnostanu pätkääkään, mut mentävä oli, sillä en mä voinu notkua himassa enää tyhjän panttina. Tietysti mä olisin voinu muuttaa pois kotoa, mut edut siellä oli sen verran hyvät ja puhua ei tarvinnu.

Mä perustin irkkiin oman kanavan ja annoin sille nimeks Fucking Wonderland. Sinne alko tulla kaikenlaisten hiippareiden juttuja ja sit mä tapasin nimimerkin Kuolemanrangaistus käytäntöön. Mä ristin sen KK:ksi. Itse mä kirjoitin nimimerkillä Lisa goes to wonderland. KK luuli mua tytöks ja halus tavata. Ensin mä lupasinkin, mut sit mä päätin olla paljastamatta itsestäni enempää. Noiden tunnevammasten kerääntyminen sai mun aivonystyrät toimimaan. Jokin, vielä epämääräinen idea alko kehittyä mun mielessä. Annoin asioiden edetä ja katsoisin myöhemmin, minkä roolin mä ottaisin itselleni.

KK ajatteli joistain asioista just niin kuin mäkin. Juteltiin ja todettiin, et on käyty läpi samanlaisia juttuja. Mä en ollu ainoo, joka kärsi maailman tuskat sisällään ja kun ei saanu sammutettua niitä, turhautu ja sisus tyhjeni. KK kerto paljon elämästään ja joskus todella rajuista ajatuksista. Se ei kestäny pedofiilejä, ne piti kaikki heti tappaa. Se oli itse joutunu pienenä sellaisen kohteeks ja vielä sukulaissedän raiskaamaks. Yhtäkään poliitikkoa ei pitäny sen mielestä jättää henkiin, koska ne on omaa etua tavoittelevia paskoja. Ne lihottaa vaan omaa persettään ja unohtaa siinä samassa, kun pääsevät pallilleen, kaiken mistä ovat puhuneet tai mitä ovat aikoneet puolustaa. KK oli eläinaktivisti ja olevinaan oikee kettutyttö. Ne jutut mua kyllä lähinnä vaan nauratti, mut annoin sen vaahdota eläinten oikeuksista. Mitä vitun väliä niillä on? Ei ihmisilläkään oo mitään todellisia oikeuksia. Annoin sen uhota ja myöntelin vaan. Mä olin saanu Wonderlandiini kuningattaren, joka sanoo kaikille: Pää poikki.

Mä olin samaa mieltä sen kanssa siitä, et yhteiskunnan arvot oli heittäneet häränpersettä. Kaikki oikeet arvot oli unohdettu ja vain rahan teko ja kova kiitäminen maineessa oli tärkeetä. Mun mielestä yhteiskunnan on sitten kestettävä pystypäin myös kaiken tän paskan seuraukset. Ne saa mitä tilaa. Jotkut ei kestä katsoo päältä tätä tuhoo ja ihmisarvon alentamista. Homo sapiens, viisas ihminen, voi hitto mikä klisee.

Oli mahtava keskustella jonkun kanssa, joka oli valmis myös tekemään jotain asioiden eteen, siis todella tekemään, ei puhumaan. Tyhjiö alko täyttyy hurjasti ja tajunta laajeni paukahtaen. Mä tunsin, kuinka voimat palas. Aloin taas funtsia ja elää.

Mä blokkasin ulos kymmeniä turhanpäiväisiä paskanjauhajia, mut KK sai jäädä mun Fucking Wonderlandiini.