Lupaan, että tämä alkaa murheellisemmin kuin päättyy.

Olin kaksitoistavuotias kun vanhempani törmäsivät kuumailmapalloineen vuorenseinämään. Se tapahtui huhtikuussa, iltapäivällä Nepalin aikaa. Olin saanut heiltä kortin niin hiljattain, etten ollut ehtinyt heittää sitä roskiin enkä edes lukea. Kortissa (joka on vieläkin tallessa mökkini kirjahyllyssä) on kuva kukkakauppiaasta, joka istuu jakkaralla punaisten kukkiensa takana. Jokin isosarvinen sorkkaeläin aikoo syödä lähimmän kimpun ja pieni tyttö (ehkä kukkakauppiaan tytär) yrittää kiskoa otusta poispäin pidellen narusta, joka on solmittu sen toiseen sarveen. Taustalla on naureskelevia turisteja ja luminen vuori. Minulla on hyvä muisti ja halusin vain tarjota siitä esimerkin. Siitä on yli kaksikymmentä vuotta, kun sain tuon kortin.

Jo paljon ennen syntymääni vanhempani olivat päättäneet lentää kuumailmapallolla Himalajalle. Alpit ja Andit eivät heille riittäneet. Myöhemmin käsitin, että he ajattelivat unelmaansa melkein joka hetki ja sen vuoksi katsoivat aina hiukan ohitseni, kun yritin sanoa jotakin. Jos puhuttelin heitä, he hymyilivät ystävällisesti ja pyysivät sitten minua siirtymään omien harrastuksieni pariin. Onneksi niitä riitti.

Asuimme korkeassa talossa Siltasaarenkadun jyrkässä ylämäessä. Muistan vanhempani istumassa vastatusten ja kuiskuttelemassa kaakaokuppiensa, karttojensa ja sanakirjojensa takana. Nyt he olivat sitten tehneet, mitä olivat aikoneet. Muuta yhteistä heillä ei ollut keskenäänkään kuin kuumailmapallo, sikäli kuin tiesin. He eivät esimerkiksi puhuneet toisilleen juuri enempää kuin minullekaan. Joskus iltaisin he kuuntelivat yhdessä imelää musiikkia ja joivat imelää valkoviiniä. Isä oli usein puhelimessa ja puhui englantia, kysymys oli hotelleista ja kuljetuksista ja viisumeista ja kaikenlaisista maksuista, sikäli kuin sain siitä selvää. Vaikka kukaan ei tiennyt sitä, olin opiskellut kieliä kirjoista. Vasta aikuisena minulle selvisi, että sekin lahjakkuuden laji johtui synnynnäisestä aivovammasta, joka oli pakottanut hermosoluni toisenlaiseen järjestykseen kuin useimmilla muilla ihmisillä.

Minusta piti enimmäkseen huolta Naapurin Rouva, joka kulki tohveleissa sisällä ja ulkona, mutta oli kyllä muuten pätevä ja tarkka. Hän poltti pikkusikareita ja yritti olla varistamatta tuhkaa ruokaani, mutta ei aina ihan onnistunut. Tupakalle maistuva nakkikastike on eräs voimakkaimpia lapsuusmuistojani.

En voi sanoa, että olisin surrut vanhempiani. He jäivät vieraiksi, koska eivät olleet koskaan kotona, siis kotona henkisesti ja ajatuksissaan, vaikka käyttivätkin kotimme huonekaluja ja televisiota ja kävivät siellä nukkumassa. Aivan kuin olisivat arvanneet putoavansa, he jättivät testamentin, jossa joku kolmesta enostani velvoitettiin tai pyydettiin tai suostuteltiin ottamaan minut kasvatettavakseen. Tai ehkä se ei ollut edes varsinainen testamentti vaan yhtä hyvin sähköposti tai kirje tai tekstiviesti. Rahaakin heiltä jäi, mutta minua ei ole koskaan ihmeemmin kiinnostanut, mistä se oli peräisin, mihin se kului tai missä sitä säilytettiin. Äitini oli perinyt sisareltaan muovisia viemäriputkia valmistavan tehtaan, jonka saattoi myydä nopeasti ja edullisesti saksalaisille. Tämä sisar oli juuri se, joka notkui Linnan kutsuilla kymmenentuhatta euroa maksaneessa puvussa. Valitettavasti muistan sen puvun vieläkin, koska satuin katsomaan silloin televisiota. Se puku oli keltainen. Se roikkui naisen rintojen varassa ja oli takaa auki häntäluuhun asti. Tämä äidin sisar oli niin laiha, että selkänikamat saattoi laskea, jos sellainen sattui kiinnostamaan. Mitä minä tälläkin muistikuvalla teen, yhä vielä?

Täydellisestä muististani ja muista merkillisistä kyvyistäni oli ollut enimmäkseen harmia. Päähäni kerääntyi kaikenlaista enkä jaksanut kiinnostua asioista, joita minun olisi muiden ihmisten mielestä pitänyt ajatella. Oli miten oli, muistan vieläkin hyvin (vaikka en viitsi kaikkea kertoa), miten eno A eli vanhin enoni eli Eno Ykkönen tuli kertomaan vanhempieni katoamisesta. Hän ei puhunut heidän kuolemastaan ja yritti tuskallisesti valita jonkin muun sanan. Minulle eivät vivahteet ole koskaan merkinneet mitään enkä ole myöskään koskaan oppinut erottamaan niitä toisistaan. Hiukan tai suhteellisesti tai huomattavasti – mitä väliä? Sanokaa asiat numeroin! Asiat ovat niin kuin ovat, ei niitä voi muuttaa enää silloin, kun niistä kerrotaan. Eno olisi voinut valita minkä sanan tahansa. Hän olisi voinut puhua putoamisesta tai törmäämisestä tai romahduksesta enkä olisi ottanut pahakseni. Minua on joskus kehuttu rehellisyydestä ja luultavasti ihan hyvällä syyllä. Tavallisempaa on kylläkin ollut se, että minua on moitittu oudoksi, mutta jätetty selittämättä, millä tavalla minä nimenomaan olin outo ja mitä minun olisi pitänyt tehdä asian hyväksi.

Jos olisin ollut silloin yhtä sanavalmis kuin olen nyt, olisin sanonut kaikille, jotka ihmettelivät kylmyyttäni: älkää jakako ilmiöitä luonnollisiin ja kummallisiin tai luvallisiin ja luvattomiin. Jos en surrut, se oli jostakin syystä luonnollista, en vain osannut selittää miksi. Jos nauroin tai itkin (tai kiroilin) vähemmän kuin muut kaverit, niin entä sitten? Ei kuulunut kenellekään! Kenenkään ei tarvinnut nähdä minua tai kuunnella minua, ellei tahallaan tunkenut itseään nenäni alle.

En muista uutisen päivämäärää siksi, että sen muistaminen olisi minulle erityisen tärkeää. Olen vain aina ollut sellainen: kaikki painuu mieleeni ja muistan kaiken. Enkä kuitenkaan välitä pätkääkään oikeastaan mistään, jos vain saan olla rauhassa!

Nyt kun minulla on hiukan ikää ja osaan joten kuten arvata, mitä ihmiset haluavat tietää, en hairahdu kuvaamaan enempää tavallisia kaksitoistavuotiaan päiviäni vaan puhun ainoastaan edellisestä päivästä, joka oli perjantai. Eno tuli uutisineen siis lauantaina ja muistan kyllä kellonajankin.

Edellinen päivä oli ollut normaali, siis tavallinen perjantai, josta ei ole oikeastaan kertomista. Sellaisiksi pyrin tekemään kaikki päiväni, siis mahdollisimman tavallisiksi. En kaivannut tapahtumia vaan ainoastaan ajatuksia ja tietoja. Maailma oli kiinnostava vain siinä tapauksessa, että se pysyi paikallaan, antautui katsottavaksi ja paljasti sovinnolla oman järjestelmänsä, säännöllisyytensä, ehkä voi sanoa kauneutensa. Kauneus? Se on sana, jota opin käyttämään vasta aikuisena. Kaksitoistavuotiaana sanavarastoni oli pieni, mutta se toimi hyvin ja täytti vaatimattomat tarpeeni. Sanavarastoni oli joka tapauksessa suurempi kuin kavereillani, niin kauan kuin minulla oli kavereita.

Mutta millainen oli tuo nimenomainen päiväni ennen uutista? Se on äkkiä kerrottu.

Aamu oli kylmä ja raitiovaunujen pyörät päästivät mutkissa vihlovia ääniä. Arkipäivisin, kun piti mennä kouluun, heräsin täsmälleen kello seitsemän. Söin maidolla pehmitettyjä muroja, yhden klementiinin ja kaksi keitettyä nakkia. Kouluun menin aina viimeisellä mahdollisella raitiovaunulla välttääkseni suunsoittoa ja tappeluja koulun pihalla.

Sitten istuin päivän tunneilla eikä siitä sen enempää. Pulpetissa istuessani yritin tehdä kaiken mitä käskettiin, herättämättä turhaa huomiota. Matematiikka kiinnosti, mutta ei oikeastaan mikään muu. Ja tietysti tietokone, sitten kun pääsimme niihin käsiksi. Välitunnit seisoskelin jossakin nurkassa, jossa kukaan ei voinut yllättää takaapäin.

Kotiin lähdin heti kun pääsin ja yritin vältellä kavereita, joista jotkut jäivät tupakalle kadunkulmaan ja muut maleksivat muuten vain, kun eivät halunneet mennä kotiinsa. Jos kiersin heidät liian läheltä, he löysivät aina aikaa heittää jollakin sukkeluudella tai pienellä kivellä.

Kotona odotti Naapurin Rouva, joka oli keittänyt minulle jonkin sopan, lihasta tai kalasta tai makkarasta. Kun olin ehtinyt heittää kengät jaloistani, hän komensi minut raakkuvalla (mutta silti ystävällisellä!) äänellään pöydän ääreen. Joskus minua vastapäätä istuutui Naapurin Rouvan poika, joka oli minua muutaman vuoden vanhempi ja asui kai isänsä kanssa jossakin muualla. Poika sanoi joskus moi, joskus ei sitäkään. Tulin siis hyvin toimeen hänen kanssaan.

Naapurin Rouvalla oli melkein aina yllään omituinen kaapunsa, josta ei saanut selvää, oliko se yöpaita vai kylpytakki. Tällä kertaa hän oli muistanut lakata kyntensä. Siitä en pitänyt ollenkaan. Piti myös varoa, ettei hän taas varistanut tupakantuhkaa lautaselleni. Hän otti pikkusikarin suustaan kysyäkseen, miten päiväni oli mennyt.

– Siinähän se.

– Opitko mitään?

– Aika vähän.

– Tappelitko?

– Hiukan.

– Syö lautanen tyhjäksi.

Hän yritti kai aloittaa keskustelua tai jotakin, mutta luopui pian yrittämästä, koska ei ollut onnistunut koskaan ennenkään. Minun kanssani ei niin vain keskusteltukaan.

Jaloissaan hänellä oli löysät tohvelit kuten melkein aina. Hän oli rakentamassa päähänsä permanenttia tai sen tapaista tai ehkä se oli jo valmis, en tiedä. Kysyin kerran, luuliko hän olevansa kaunis, ja hän jäi katsomaan minua pitkään ja päästi pienen naurun, mutta ei vastannut mitään, vaikka olin omasta mielestäni tehnyt yksinkertaisen kysymyksen. Päättelin, että hän jollakin tavalla piti minusta. Oikeastaan en tiennyt, oliko hän rouva. Ainakaan mitään miestä ei koskaan näkynyt, ellei lasketa sitä pitkätukkaista vaappuvasti kävelevää nuorta heppua, joka kävi kerran kuussa syömässä ja sanomassa minulle moi sekä hakemassa jotakin, luultavasti rahaa. Heissä oli samaa näköä, mutta varma en voinut olla. En ole koskaan kehdannut katsoa ihmisiä suoraan päin naamaa. Osasin ja osaan vieläkin kertoa miten tarkasti tahansa, miltä ihmiset näyttävät, mutta sellainen tieto on tylsää ja melkein ahdistavaa ja olen yrittänyt ravistella sitä turhaan pois päänupistani. Tunnen jokaisen ihmisen, jota olen kerrankin vilkaissut, mutta en koskaan ole oppinut ymmärtämään, ketä pitäisi tervehtiä ja ketä ei.

Kun Naapurin Rouva oli tiskannut ja lähtenyt omalle puolelleen kerrosta ylemmäksi, minä ryhdyin töihin, esimerkiksi kirjoittamaan piin desimaaleja. Niitä oli jo puoli metriä paperiliuskalla, jonka olin tehnyt leikkaamalla ja liimaamalla. Olin juuri aloittanut tämän työn ja hylännyt palapelit, jotka olivat alkaneet tuntua lapsellisilta. Tärkeintä oli löytää tekemistä, johon en tarvinnut muita ihmisiä ja heidän pulinaansa ja hosumistaan.

Viimeinen jäljellä ollut kaverini, jonka nimi oli Uolevi, soitti juuri tuona perjantai-iltana ja kysyi, lähdenkö potkimaan palloa. Löin hänelle luurin korvaan. Hän soitti liian myöhään, puoli tuntia sen jälkeen, kun halusin jo olla täysin rauhassa. Viikonloppuisin heräsin aina kello puoli kahdeksan ja sen vuoksi minun oli oltava unessa täsmälleen kello kymmenen ja siitä taas seurasi, että minun oli nautittava iltateeni kello kahdeksantoista. Yritin opettaa säännöllisiä tapojani kavereilleni eikä heitä lopulta ollut yhtään. Mutta lauantaiaamuna Uolevi tuli vielä soittamaan ovikelloani. Vetäisin rajusti oven kiinni ja hänen varpaansa jäivät väliin.

– VITTU HULLU EUNUKKI! ulvoi Uolevi ja hyppi tiehensä yhdellä jalalla.

Hän ei tullut koskaan toiste ja parempi niin. Näin minä menetin ainoan ystäväni ja olin sanomattoman helpottunut.

Koulussa minulle alituisesti naureskeltiin ja minua tönittiin. En saanut selville, minkä vuoksi, mutta en oikeastaan välittänyt tietääkään. Kotiin palasin joskus rapaisena ja nenä veressä. Kotona sain tietysti olla rauhassa, koska siellä ei ollut ketään muuta. Pihalla en viihtynyt enää sen jälkeen, kun olin oivaltanut, että minusta oli tulossa jotakin parempaa enkä pysyisi enää hetkeäkään pelkkänä kakarana. Kahdeksanvuotiaana olin alustanut kiivaan riidan siitä, kummat ovat voimakkaampia, velhot vai noidat, mutta nyt aihe oli liian lapsellinen. Hiukan kauemmin oli kiinnostavuutta kysymyksellä, kummat voittaisivat, inkkarit vai neekerit, jos ne pantaisiin viidakossa vastatusten. Kerran tulin maininneeksi, että Niili on maailman pisin joki, ja sain heti kolme poikaa kimppuuni. Kaksi piti kiinni ja kolmas tuhri savea naamaani. Se tuntui pahalta, sillä saven joukossa oli teräviä kiviä. Kysymys ei ollut siitä, että he olisivat olleet eri mieltä. Heitä vain raivostutti se, että minulla oli tietoja. Tiedolla oli jotakin tekemistä koulunkäynnin kanssa eivätkä he voineet sietää sellaista. Pakenin sisälle enkä pyrkinyt uudestaan heidän seuraansa.

Illalla keitin teetä ja söin sen kanssa juustovoileivän. Yritin katsoa televisiota, mutta panin sen melkein aina heti kiinni, koska en ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Liian usein ihmiset istuivat sohvalla ja riitelivät jostain tunteesta tai tunteen puutteesta tai väärin muistetusta tiedosta tai sopimattomalla äänensävyllä sanotusta asiasta. Mieluummin luin tietokoneen käyttöohjetta, vaikka osasinkin sen jo ulkoa.

Olinko yksinäinen? Luultavasti tai melko varmasti olin, mutta se ei haitannut minua. Outoa kyllä, sen muisteleminen haittaa minua nyt. Se on Kaisan vika, koska hän pakotti minut ajattelemaan, kuka oikeastaan olen. Kuka on Kaisa? Kerron aikanaan.

Tasan yhdeksältä kävin suihkussa ja menin sitten sänkyyn. Sitten jouduin nousemaan uudestaan sulkeakseni ikkunan, jonka Naapurin Rouva oli jättänyt auki, se kun oli kuulemma terveellistä, vaikka oli vasta maaliskuu ja melkoisen kylmä öisin. Kuuntelin ääniä naapurista – pelkkää turhaa höpinää, jonka aiheena oli vuokranmaksu tai sen unohtaminen – ja nukahdin.

Sellainen oli päiväni. Kiinnostiko?