Jussa Lehtinen
Historioitsijat tutkivat, tulkitsevat, spekuloivat ja
esittävät lopulta uskottavan arvauksen. He eivät voi
muutakaan. Alkuperäislähteet ovat usein voittajien
kirjoittamia, puolueellisia, puutteellisia tai tarkoituksella
harhaanjohtavia. Ja kaikki alkuperäislähteiden jälkeen
kirjoitetut dokumentit ovat toisen käden tietoa, jossa
virhemahdollisuudet vain lisääntyvät.
Suomen
varhaishistorian tutkiminen on erityisen hankalaa, koska kotimaista
lähdemateriaalia on olemattoman vähän, eikä Suomea
juuri mainita vanhoissa ulkomaalaisissa kirjoituksissa. Onneksi
minä en ole historioitsija. Jokainen löytämäni
historian tutkimaton, pimeä nurkka tuottaa minulle iloa, ei
ahdistusta.
Lallin ajoa
suunnitellessani minulla oli kolme lähtökohtaa, joiden avulla
ryhdyin jäsentämään ”oikean” ja keksityn historian
välistä suhdetta tarinassa. Ensimmäinen
lähtökohta oli Jalmari Jaakkola -nimisen kansallisromanttisen
historioitsijan 50 vuotta vanhoihin kirjoihin perustuva kuva
varhaiskeskiaikaisesta Pohjolasta (Suomesta). Siinä
hämäläisten, pirkkalaisten, suomalaisten, karjalaisten
ja saamelaisten heimot elivät, ilman merkittävää
keskushallintoa, sivistyneen maailman reunalla, monilta osin hyvinkin
eristyksissä mutta toisaalta omalla lähialueellaan
aktiivisesti toimien.
Toinen
lähtökohta oli sivistyneen maailman historiallisuus. Sen
halusin pohjautuvan tuoreempaan lähdekirjallisuuteen ja
seurailevan modernia käsitystä historian tapahtumista,
niiltä osin kuin puhe oli esimerkiksi ristiretkistä,
eurooppalaisista kuninkaista ja niin edelleen. Tarkoitukseni oli
kirjoittaa uudelleen vain Suomen historiaa, muun Euroopan historian
pyrin jättämään rauhaan ja antamaan edetä
kuten viimeisin (tai ainakin suhteellisen tuore) historiantutkimus sen
arvelee edenneen.
Kolmas
lähtökohta oli aloittaa tutuista hahmoista ja tutusta
tarinasta, ja kääntää sitten kaikki
päälaelleen. En halua paljastaa liikaa juonesta niille, jotka
eivät ole vielä tarinaa lukeneet, mutta sen uskallan mainita,
että
Lallin ajon ja
monien tunteman Piispa Henrikin surmavirren välillä on
alkuasetelmien lisäksi melko rajallisesti
yhteneväisyyksiä. Se on tarkoituskin. Tahdoin kertoa tarinan
siitä, miten surmavirsi syntyi ja mitä ”oikeasti tapahtui”,
en venyttää ja vanuttaa lyhyestä
runonpätkästä kokonaista romaania.
Lallin ajoa
suunnitellessani ja kirjoittaessani pyrin perehtymään
tarkasti 1100-luvun historialliseen kehikkoon. En tehnyt sitä
siksi, että saisin kaikki yksityiskohdat historiallisesti oikein,
vaan koska halusin saada ne juuri mieleisekseni. Ristiriitaisissa
tilanteissa kallistuin aina noudattamaan vanhaa jutuniskijöiden
ohjetta, enkä antanut totuuden päästä pilaamaan
hyvää tarinaa.
Lallin ajo
ei taatusti ole kaikkein uskottavin arvaus, mitä 1100-luvun
Pohjolassa tapahtui tai millaista elämä silloin oli. Onneksi
minä en ole historioitsija.