Saatteeksi

Edessäsi on Kirjalabyrintin erityisjulkaisu: Syväkirja. Tämä nimenomainen syväkirja on valintoihin perustuva versio Minna Roinisen romaanista Unohdetut ovet.

Kuinka sitä luetaan?

Kirjaa luetaan sivua kääntämällä kuten tavallistakin kirjaa, mutta eteesi tulee myös erityisiä siirtymiä. Siirtymät toimivat kuten linkit: kun napautat niitä hiirellä tai sormella, siirryt kirjassa uuteen kohtaan. Siirtymiä on kolmenlaisia:

Siirry lukuun
Tämä siirtymä johtaa sinut uuteen lukuun. Siirtymän tunnuksena on kuva sulkapolusta.
Siirry valintasivulle
Tämä siirtymä vie sinut sivulle, jossa voit valita mihin suuntaan haluat tarinan etenevän. Siirtymän tunnuksena on oikealle osoittava pieni sulka. Siirtymän tunnistaa myös siitä, että se esittää sinulle kysymyksen.
Valintasivun vastaus
Valintasivulla sinua pyydetään vastaamaan tarinan kulkuun vaikuttavaan kysymykseen valitsemalla jokin sivulla olevista vastausvaihtoehdosta. Vastauksesi johtaa sinut vaihtoehtoiselle tarinapolulle.
Valintasivut alkavat isolla oikealle osoittavalla sulalla ja päättyvät isoon vasemmalle osoittavaan sulkaan. Sulkien välissä ovat kysymys ja vastausvaihtoehdot.

Kohdatessasi lukuun tai valintasivulle johtavan siirtymän tai tullessasi valintasivulle, älä käännä sivua niiden ohi, sillä silloin tarinapolut menevät sekaisin ja joudut kirjassa eksyksiin!

Oikean toiminnan varmistamiseksi suosittelemme, että luet kirjaa yhden sivun näkymässä aukeaman sijaan.

Entä jos linkit eivät toimi?

Mikäli linkit eivät näytä toimivan, tarkista ensin, että linkkien käyttö on sallittu lukuohjelmasi asetuksissa. Jos lukuohjelmasi ei todella tue linkkejä, voit kuitenkin lukea kirjaa myös sisällysluettelon avulla.

Kun kohtaat Siirry lukuun tai Siirry valintasivulle -tunnuksen, näet niiden alapuolella otsikon. Voit siirtyä otsikon osoittamaan kohtaan sisällysluettelon kautta. Luvut tunnistat siitä, että ne on kirjoitettu sisällysluettelossa SUURAAKKOSIN. Valintasivut voit tunnistaa siitä, että ne ovat kysymysmuodossa ja sisällysluettelossa niiden edessä on merkki [?].

Valintasivulla olevat valinnat löydät sisällysluettelosta samalla tavoin otsikon perusteella. Valinnat on sijoitettu heti sen kysymysmuotoisen otsikon alapuolelle, johon ne vastaavat, ja niiden edessä on – eli repliikkiviiva.

Mielenkiintoinen lukukokemus odottaa sinua!

Alku

Kauan sitten meitä oli kaksi.

Kuu paistoi kirkkaalta taivaalta, pohjoisen yö rahisi hiljaa tuulen riipiessä vaivaispuiden oksia ja kallioiden kupeita.

Ja me juoksimme. Voi miten pitkään me juoksimme. Ja miten lujaa.

Minä kuuntelin, toinen katsoi. Minä pidin kiinni, toinen kiipesi. Minä piirsin kartat, toinen kulki niitä pitkin.

Ja miten mustia yöt olivat meidän jäljiltämme, ja miten paljon me nauroimme, voi miten paljon me nauroimme.

”Älä koskaan jätä minua jälkeen”, vannotti Kave, ”niin minä en koskaan jätä sinua.”

”Minä en koskaan jätä sinua jälkeen”, vakuutin minä, ”joten sinunkaan ei tarvitse jättää minua.”

Ja sillä tavalla yöt vierivät toistensa ylitse. Me hiivimme. Me juoksimme. Ja me nauroimme. Emmekä me koskaan jääneet toisistamme jälkeen.

Mutta oli jotakin, mitä minä halusin enemmän kuin mitään. Jotakin sellaista, mikä aina kuihdutti naurun ja vei onnen kaikesta muusta, ja ennen pitkää sai mustimmankin kuunpimennyksen tuntumaan haalean harmaalta. Kave sanoi, että lopulta minun silmissäni ei ollut enää muuta. Ja Kave sanoi myös, etten minä mahtanut sille mitään, että se oli minun luontoni. Aivan kuin hänen luontonsa oli mustata kuita ja sytyttää ne uudelleen, oli minun luontoni varastaa kaikki, mikä kiiltää, kaikki, mikä pidetään lukkojen takana piilossa. Sellainen minä olin.

Ja kun kaikki muu oli jo varastettu, se ainoa asia, joka jäi jäljelle, piti minut valveilla päivin ja öin. Se vei kaiken värin kasvoiltani, piirsi niille pitkät varjot ja kuihdutti käsivarteni olemattomiin. Se veti minua puoleensa, niin että lopulta sydämeni sykki ainoastaan sen kaukaa maan alta kantautuvan, vain minulle omistetun rummutuksen tahtiin.

”Siitä meidän pitäisi pysyä loitolla”, toisteli Kave yö toisensa perään. ”Siihen meitä ei ole tarkoitettu kajoamaan.”

Mutta Kave sanoi myös, että ennen pitkää minä yrittäisin joka tapauksessa. Koska sellainen oli minun luontoni. Ja ilman luontoani minä lakkaisin olemasta.

”Kuolevaisilla se on erilaista”, selitti Kave, ”Kuolevaiset syntyvät, elävät ja kuolevat. Eivätkä ne itsekään oikein tiedä, minkä takia. Mutta me tiedämme, ja sen takia meidän on tehtävä niin kuin luonto sanoo. Uudelleen ja uudelleen. Uudelleen ja uudelleen. Päättymättä.”

”Kuolevaiset kadehtivat meitä”, minä nauroin käsiäni levitellen.

”Minä kadehdin kuolevaisia”, sanoi Kave niin vakavin silmin, että aivan säikähdin. ”Ne tekevät mitä haluavat. Me teemme, mitä meidät on tehty tekemään. Eikä se pääty koskaan. Ei niin kauan kuin on kuolevaisia.”

”Mutta jumalat eivät kuole!” minä muistutin kauhunsekaisen riemun vallassa, yhtä aikaa haltioissani tästä ajatuksesta ja samaan aikaan peloissani siitä, miten oudosti ystäväni yhtäkkiä oli alkanut puhua.

”Jumalat eivät kuole”, myönsi Kave katsellen ohitseni etäisyyteen. ”Ne vain haalistuvat. Ja juuri se on meidän kirouksemme.”

Sellaisena minä Kaveen muistan, ja sellaisena minä tulen hänet muistamaan. Kuun kumotus kirkkaana päänsä päällä, muurin päälle kyyristynyt terävänokkainen linnunhahmo pikistä yötä vasten. Silmät totisina kaukaisuudessa, siellä missä pohjoisimman kaupungin loputtomat lasitornit ja pronssipylväät yhtyivät taivaankannen kanssa, siellä missä aarteeni odotti ja kutsui minua maanalaisesta piilopaikastaan. Muistan, miten hän ravisti repaleisia siipiään, niin että muutama uusi sulka varisi muurilta kohti maankamaraa, ja käänsi katseensa takaisin minuun, hymy huulillaan.

”Sinä teet, niin kuin sinun on tehtävä”, hän sanoi surumielisesti päätään puistellen. ”Mutta et ilman minua. Et koskaan ilman minua.”

”En tietenkään ilman sinua!” Minä tartuin häntä kaksin käsin ranteista ja vedin hänet perässäni muurin päälle seisomaan. ”Tietysti me teemme sen yhdessä! Minä kuuntelen, sinä katsot, minä pidän kiinni, sinä kiipeät, minä piirrän kartat ja sinä kuljet niitä pitkin! Niin kuin aina, nyt ja ikuisesti. Lempeni.”

”Nyt ja ikuisesti”, toisti Kave painaessaan otsani otsaansa vasten. Kuu paistoi, paistoi, paistoi, ei vain taivaalla vaan hänen silmissään ja kasvoissaan, jotka olivat yhtä aikaa hopeiset kuin maljan kylki ja tummat kuin korpin selkä. ”Lempeni.”

Ja vaikka kuinka koetan, en saa tätä muistoa mielestäni. Se, mahdollisesti, on minun kiroukseni.

* * *

– Näin taas sitä samaa unta, töksäytti nainen ensimmäiseksi hotellin aamiaispöydässä laskiessaan teetarjottimen miehensä eteen. – Unta juoksemisesta. Ja kuusta. Ja… en muista. Mutta tämä on ainakin kolmas kerta, kun näen sen saman unen. En ole ikinä ennen nähnyt samaa unta edes kahdesti, Simon…

Pöydän toisella puolella Simon, joka oli herännyt aikaisemmin ja jo viimeisteli omaa aamiaistaan vaimonsa tullessa pöytään, raapi mietteliäästi kaulaansa, niin että hänen huolella silitetty kauluspaitansa painui toiselta puolelta hiukan ryttyyn.

– Ei siinä mitään vaarallista ole, jos näkee saman unen monta kertaa, hän vakuutti naurunryppyjä silmiensä ympärillä. Hänen vaimonsa seurasi katseellaan niiden liikehdintää miehen avatessa sokeriastian ja pudottaessa kaksi palaa ruskeaa sokeria kahvinsa joukkoon. – Tiedäthän sinä, että minulle käy sitä jatkuvasti. Ja tässä minä vielä olen. Kukaan ei ole kuollut eivätkä avaruuden muukalaiset ole saapuneet sieppaamaan minua.

– Niin, mutta –

– Tai mistä sen tietää, virnisti Simon kupin reuna huulillaan. – Voihan olla, että näytän vain päällepäin Simonilta. Todellisuudessa ne ovat raahanneet minut jollekin kaukaisen galaksin planeetalle ihmiskokeiden tekemistä varten.

– Ääliö, puuskahti hänen vaimonsa ja viskasi häntä rypistetyllä lautasliinalla, mutta vain hyvin lempeästi ja itsekin naurua pidätellen.

– Ihan totta, Alma, Simon sanoi tarttuen vaimonsa käteen pöydän ylitse ja puristaen sitä tiukasti. – Ei mietitä sitä nyt. Me olemme lomalla.

– Sinä olet työmatkalla. Minä olen lomalla.

– Mutta vielä tänään minun ei tarvitse mennä minnekään. Joten minäkin olen lomalla. Voimme kierrellä kaupunkia kertakäyttökamerat kaulassa tai loikoa koko päivän ylhäällä hotellihuoneessa väärinkäyttämässä huonepalvelua...

– Luulen, että jos pystyisin muistamaan sen unen kokonaan, en näkisi sitä enää.

– Alma kiltti, sanoinhan että –

– Siinä unessa oli eräs mies… kirjaimellisesti ottaen minä olin se mies, koska näin kaiken hänen kauttaan. Minä olin se mies, Simon. Mutta en vain millään saa päähäni hänen nimeään. Minusta tuntui vain, että olin kuullut sen joskus aikaisemminkin.

– Vihreä pukee sinua.

– Mitä?

– Meinaan vain, että tuo vihreä mekko näyttää hyvältä sinun päälläsi. Tai siis sinä näytät hyvältä se päällä. Tai siis, öh –

Hotellin seitsemännessätoista kerroksessa sijaitseva ravintola kellui aamun kultaisessa valossa, joka paistoi sisään suurista, verhottomista kaari-ikkunoista ja liikehti kuplamaisina läiskinä pöydän tummalla puulla, lattialla, Alman sylissä ja aamiaistarjottimella. Yksi auringonläikistä pomppi hetken aikaa Simonin kahvikupin kyljessä miehen nieleskellessä punastellen sanojaan, ja kun se viimein poksahti tiehensä, tunsi Alma vatsansa pohjassa nykäisyn, ikään kuin jokin viimein olisi tempaissut hänet lopullisesti unesta takaisin todellisuuteen.

Äkkiä aamiaisravintolan hälinä ja astioiden kilinä tuntuivat paljon elävämmiltä, kuten myös Simonin nolostunut keinahtelu ja sulavan voin tuoksu vastapaahdettujen, vielä lämpimien paahtoleipien päällä. Vaikka hotelli sijaitsi aivan Tokion laidalla, se oli aamiaistarjontaa myöten tehty niin länsimaiseen makuun sopivaksi, että Alma olisi tuskin huomannut olevansa Euroopan ulkopuolella, elleivät tarjoilijat olisi puhuneet keskenään japaniksi. Suurin osa asiakkaistakin näytti amerikkalaisilta tai eurooppalaisilta.

– Minusta tuntuu, sanoi Alma katse ulos ikkunasta käännettynä, – etten ole niin kamalan innostunut siitä kaupunki ja kertakäyttökamerat -jutusta.

– Mmh…

– Se toinen vaihtoehto kuulosti minusta paljon paremmalta, hän lisäsi antaen pienen hymynkareen tarttua toiseen suupieleensä, samalla kun riisti katseensa ikkunasta ja antoi sen palata takaisin miehensä hellän huvittuneille kasvoille. – Meinaan vain, että mehän olemme tavallaan häämatkalla.

– Tavallaan, myönsi Simon. – Ainakin tämän päivän.

– Joten ei mietitä minun typeriä uniani eikä mitään täyteen ahdettuja turistirysiä. Eikä ihan takuulla myöskään riisiä eikä raakaa kalaa, kahdessa viikossa Tokiossa ehdin varmaan saada niistä muutenkin ihan tarpeekseni.

– Minä vakuutan, ettet ole tuota mieltä enää sitten, kun olemme lähdössä täältä, nauroi Simon kasatessaan tyhjiä astioita tarjottimelleen tarjoilijan pois vietäväksi.

– Mutta ei tänään, vannotti Alma tuima ilme kasvoillaan.

– Hyvä on. Ei vielä tänään.

Simon näytti hetken mietteliäältä, ennen kuin lisäsi:

– Vaikka minä kyllä todella haluaisin ehtiä nähdä Sensoji-temppelit, muuallakin kuin matkaoppaassa.

– Ja minä todella haluaisin nähdä sinut ilman vaatteita vielä tämän matkan aikana. Muuallakin kuin mielikuvituksessa.

– Hyvä on, hyvä on… Tutut naurunrypyt risteilivät taas Simonin silmäkulmissa hänen hivuttautuessaan ylös pöydästä ja kurkottaessaan suukottamaan vaimoaan nenänvarteen. – Syö rauhassa loppuun. Nähdään pian. Ai-shiteru.

– Ai- mikä?

– Katso sanakirjasta, nauroi Simon ja harppoi salin poikki tiehensä, jättäen hölmistyneen vaimonsa istumaan ravintolan ikkunan ääreen keskelle kymmenten kielten solisevaa sekamelskaa.

Mutustaessaan paahtoleipäänsä Alma selasi miehensä pöydälle jättämää matkaopasta, kunnes löysi sen takaa pienen suomi-japani-matkailijasanaston.

Vai niin, hän ajatteli. Ai-shiteru.

Lempeni.

Siirry lukuun

PARISUHDE POST-IT-LAPUILLA

Palaa edelliselle sivulle

Siirry edellisellä sivulla kerrottuun lukuun

Parisuhde post-it-lapuilla

Bri-iii-inngg. Brrii-ii-nggg.

Nainen pudotti alushousunsa kylpyhuoneen lämmitetylle lattialle ja kiipesi laidan yli ammeeseen, juuri sopivasti kuulemaan, miten hänen miehensä nosti kuulokkeen työhuoneessa ja hälytysäänet lakkasivat. Vesi oli vielä niin kuumaa, että se nostatti irvistyksen naisen kasvoille hänen vajotessaan syvemmälle appelsiinin- ja kanelintuoksuisten vaahtokokkareiden joukkoon. Vasta maattuaan minuutin tai kaksi ammeen reunoille pinottujen shampoopullojen ja kylpykuularasioiden keskellä, silmät kiinni ja korvat täynnä kutittavaa vaahtoa, hän päästi jälleen selkänsä suoristumaan ja leukansa kohoamaan vesirajan yläpuolelle.

– Ai? Ylihuomenna?

Naisen ajatukset kiertelivät vähän aikaa sen ympärillä, mitä hän tilaisi tänään illalla lounaaksi kiinalaisesta noutoravintolasta, ja hypähtivät sitten jonkun vanhan televisio-ohjelman tunnusmusiikkiin, jonka esittäjää hän ei millään saanut päähänsä. Da-da-dam, da-da-da-da… dam…

– …tai siis, tarkoitan että… joo, sitä Johankin sanoi.

Simon ei ilmeisesti ollut koskaan tajunnut, miten selvästi kaikki äänet kantautuivat ilmastointikäytävää pitkin hänen työhuoneestaan käytävän toisessa päässä olevaan kylpyhuoneeseen.

Mutta Alma olikin heistä oli se, joka yleensä linnoittautui kylpyyn tuntikausiksi, kunnes varpaat muuttuivat ryppyisiksi kuin rusinat ja kylpysuolojen veteen levittämät tuoksut olivat imeytyneet hänen ihoonsa niin perusteellisesti, että kissakin kiersi hänet lopunpäivää naamaansa nyrpistäen. Simon ei ollut kylpymiehiä. Hänelle riittivät viiden minuutin kylmät suihkut ja parranajo aamuisin ennen töihin lähtöä. Da-da-dam, da-da- da… da-da… da-

– Hmm. Mmh. Kiitos vain.

– Hah hah… Niin juuri.

– Niin.

– Niin minäkin…

Da-da-dam. Da-da-dam. Ei oikeastaan ollut kovin vaikeaa arvata, kuka linjan toisessa päässä puhui. Viiden avioliittovuoden jälkeen Alma kyllä tunsi miehensä aivan riittävän hyvin tietääkseen, ettei sellaista pikkupoikamaista, kaikkeen myöntyvää äänensävyä saanut kolmekymmentäviisivuotiaasta, harmaissa villapaidoissa ja khakihousuissa kuljeksivasta yliopistotutkijasta ulos kuin yksi nainen maailmassa.

Mutta kamalinta oikeastaan oli se, ettei tieto vaivannut Almaa juuri lainkaan. Että hän saattoi lojua siellä kylpyammeessa kuuntelemassa miehensä kömpelöä flirttailua naiselle, jonka kanssa tämä oli pian lähdössä kahden viikon työmatkalle Massachusettsiin, toiselle puolelle maapalloa. Että heillä oli siellä varmaan yhteinen hotellihuone, tai ainakin erillisten huoneittensa välissä ovi, ja hänen mielessään pyöri vain joku typerän teeveesarjan tunnusmusiikki ja se, söisikö hän illalliseksi mieluummin Pekingin ankkaa vai paistettuja nuudeleita.

Vasta sitten, kun puhelun kieli vaihtui suomesta käsittämättömään suomenruotsiin, Alma haukkasi suunsa täyteen ilmaa, sukelsi silmät auki kirvelevään saippuaveteen ja ui ammeen puolella käsienvedolla päästä päähän. Kymmenen. Kaksikymmentä. Minuutti. Tyhjiin puristuvat keuhkot, veden säännötön keinahtelu, valtameri posliinialtaassa. Ja niin kuin aina hetki ennen pintaan palaamistaan, Alman valtasi hetkeksi se kaikessa kiehtovuudessaan ja karmeudessaan varsin inhimillinen ajatus, että kuolema oli jälleen lipunut hänen ohitseen niin kovin läheltä.

Kylvyn jälkeen Alma kuivasi hiuksensa ja kääriytyi sitten tiukasti miesten ylisuureen, siniseen kylpytakkiin. Hajustettujen kylpysuolojen löyhkä oli jo valmiiksi pinttynyt froteekankaaseen Simonin mietoa partavettä tiukempaan. Alakerrassa hän ei vaivautunut edes sytyttämään valoja, siirsi vain teekattilan liedelle ja istuutui sitten lähimmälle keittiöjakkaralle odottamaan veden kiehumista.

Iltaseitsemän aurinko siivilöityi syreeninoksien läpi sisään likaisen vihertävänkeltaisina, maton raitoja ja likaisia tiskipinoja pitkin liikahtelevina lammikoina – niitä katsellessaan Almalle tuli mieleen läjä satama-altaan pohjaan kasautuneita meduusoja. Isoja, läpikuultavia möhkäleitä, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan, ennen kuin hän ensimmäisen kerran näki niitä sadoittain kuolleina laskuveden jälkeen eräässä ranskalaisessa kalastajakaupungissa. Ja sama massateurastus toistui joka ikinen ilta.

Yläkerrassa kolahti ovi. Lattia narisi raskaiden elefantinaskeleiden painosta.

Alma kaatoi itselleen kupin teetä ja penkoi sitten pöydälle kasautuneesta postipinosta auki revityn kirjekuoren, jossa oli Helsingin yliopiston leima ja hänen miehensä nimi. Kuoren toiselle puolelle hän kirjoitti kaksi sanaa, Pekingin ankkaa, ja jätti sen sitten pystyyn taitettuna nojaamaan kahvinkeittimeen, mistä tiesi Simonin huomaavan sen kaikkein varmimmin. Sellaiset paperinkulmiin raapustetut viestit olivat olleet heidän keskeisin kommunikaatiomuotonsa ainakin viimeisen puolentoista vuoden ajan. Parisuhde post-it-lapuilla.

Simon oli hankkinut pelikonsolin televisiohuoneeseen mukamas blu-ray-elokuvien katselua varten, mutta Alma ei millään saanut päähänsä, oliko hän koskaan todella katsonut sillä yhtään mitään. Kojeen silmä hehkui punaisena rullaverhoin hämärretyn huoneen perimmäisessä nurkassa, sen kuori oli mustaa, kiiltävää muovia kuin pikkupoikien lelusotalaivassa. Hyllyn päällä olivat pinossa kaikki Alman postimyynnistä tilaamat pelit: suuria japanilaisia fantasiaseikkailuja, joukossa myös yksi salapoliisidraama ja pari aivot narikkaan -lajityypin tasohyppelyä, joissa vain loikittiin kentästä toiseen ja räjäyteltiin vihollisia tieltä violeteilla, parsakaalin muotoisilla käsikranaateilla.

Simonin mielestä pelit olivat hyypiöille. Ne painivat hänen arvojärjestyksessään suunnilleen samassa sarjassa kuin parapsykologia ja luontaishoidot, lokerossa, jonka kanteen oli teipattu poliisin tutkintaryhmän kirkuvankeltaisella eristysteipillä teksti: Melkein vaarallista humpuukia. Oikein innostuessaan hän saattoi paasata aiheesta pitkiäkin luentoja, jotka muistuttivat Almaa jotenkin etäisesti yläkoulun terveystiedontuntien huonosti kuvatuista valistusvideoista.

Hah, hah ja hah.

Siis ihan kuin siinä nyt sitten olisi ollut jotain pahuksen seksikästä, että kuljeskeli ympäriinsä suhteellisuusteoria puseronrintamuksessa ja luennoi kainaloittensa hikiläikkiä piilotteleville jatko-opiskelijoille aika-avaruuden kaareutumisesta. Siis voi hyvä luoja. Aika-avaruuden. Joskus niillä Simonin akateemisilla kesteillä Alman olisi oikeasti tehnyt mieli vain kesken jonkun typerän kiitospuheen möläyttää kaikille miehensä kulkevan kotona likaisissa boksereissa, raapivan muniaan ruokapöydässä ja syövän mustikkahilloa purkista paljaaltaan. Ja nukkuvan vieläkin joskus yövalo päällä.

– Öhöm, Alma?

Simon koputti televisiohuoneen oveen vasta avattuaan sen – tapa, joka Alman mielestä oli aivan harvinaisen ärsyttävä.

– Ruoka tuli. Aioitko tulla kanssani keittiöön vai syötkö täällä?

– Mmh.

– Siellä on oluttakin. Ja jälkkäriä. Tiikerijäätelöä.

[?] Halusiko Alma liittyä Simonin seuraan?